Vilvoittavaa kilvoittelua

Musta munkki on ohjaaja Riko Saatsin ja lavastaja Kaisu Koposen otteessa hallittu, villi ja vapaa.

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri: Musta munkki. Anton Tšehovin novellin sovitus, dramaturgia ja ohjaus Riko Saatsi. Pieni näyttämö 11.9.

Terve taas, Anton Pavlovitš! Tšehov näkyi ja kuului näyttämöllä vahvasti viime näytäntökaudella Vanja-enon muodossa Helsingissä. Vaan onpas mahtavaa, että Oulussa toteutetaan novellidramatisointi Musta munkki, joka tuo kirjailijasta esiin uutta ja vanhaa tuttua.

Musta munkki ilmestyi 1894, Tšehovin suuret näytelmät – Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto – tiiviisti kymmenessä vuodessa sen jälkeen.

Tšehov ei kyllästynyt pohtimaan, miten eläisimme merkityksellisen elämän. Häntä askarruttivat ihmisen keskikertaisuus, itsekkyys, tuottavan työn tekemisen ja korkeampien henkisten pyrintöjen ristiriita.

On tietysti jännittävää, kuinka Mustassa munkissa kaikuvat jo Kirsikkapuiston hakkaamisen sekä Vanja-enon arkisen työn arvostuksen ja elämän sisällön etsimisen äänet. Mutta kyllä Musta munkki seisoo ihan omilla jaloillaan ohjaaja Riko Saatsin ja työryhmän tulkintana.

Esitys assosioi ja leikkii teatterilla, mikä ei tarkoita asian vesittämistä. Päinvastoin. Asenne synnyttää hienovireistä, kivasti vinoa ja latautunutta tulkintaa.

Musta munkki on Riko Saatsin ja lavastaja Kaisu Koposen otteessa hallittu, villi ja vapaa.

Eetos näkyy törmäilevän ja epäviihtyvän Kovrinin henkilöhahmossa. Frakissa ja valkeassa rusetissa maalle rymistelevä Kovrin (Aaro Wichmann) muuttuu mielen harhojen syvenemisen myötä ensin kreikkalaisen traagisen taiteen ja päihtyneen hurmion jumalan Dionysoksen kuvaksi ja sitten irvikuvaksi tunnusmerkkeinään lehväseppele ja viinimalja.

Erityisesti Kovrinin kohdalla puvustus paljastaa sisäisen ilmaston muutokset.

Tekijät ravistelevat kertomuksen irti puutarhanhoidon realismista. Puutarha on muovia, maastoverkkoa ja metallia.

Lisäksi maailmoja on monia, kaikilla omansa.

Niiden erittelyssä auttavat Elina Romppaisen valot.

Esitys muistuttaa esitysluonteestaan monin eri tavoin. Jo ihan alussa Kovrin kääntelee kirjoja nurin ja niskoin ikään kuin teksti olisi käsittämätöntä tai näkymätöntä. Pitkä on matka älymystön kärkiluokkaan.

Sisäisten ristiriitojen ja jakautumisen tematiikkaan istuu Saatsin sovitusratkaisu, että henkilöt replikoivat, mutta puhuvat samalla itsestään kolmannessa persoonassa. Kuin mukana olisivat myös parenteesit.

Näytteleminen on ilmeikästä. Ei hullumpaa, että munkki (Mikko Leskelä) nauraa paljon. Se tekee hänestä ovelan ja arvaamattoman.

Pentti Korhosen Pesotskissa ja Anne Syysmaan Tanjassa aistin Vanjan ja Sonjan etiäiset.

Hienoa, että hermostunut aika välillä pysähtyy. Vaikuttavia ja symboliikaltaan vahvoja ovat kypsyvien hedelmien maalaamisen ja Kovrinin pesemisen kohtaukset. Samoin vaikuttaa Henna Linkon pianismi.

Tšehov pohtii elämää haudan takaa tuoreesti aina vaan, vaikka pessimistisimmillään hän lyö kasvoille kuin Banksyn pahan mielen puisto Dismaland.

Esitys on vilvoittava ja ehkä vähän kylmäkin suihku.

Eeva Kauppinen