Taivas-laulu kantaa kauas

Oulun-tulkinta on tehty kieli keskellä
suuta, muttei rankkoja aiheita siistimällä. Synnyttämällä taivaaseen -ajattelu ja lasten pelottelu helvetin tulijärvellä kuohuttaa
liikkeen ulkopuolista katsojaa.

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri: Taivaslaulu. Alkuperäisromaani Pauliina Rauhala. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus ja sovitus Heta Haanperä. Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Rooleissa: Merja Pietilä, Jyri Ojansivu, Timo Reinikka, Tuula Väänänen, Elina Korhonen, Timo Pesonen, Kari J. Ristolainen, Aki Pelkonen ja lapsinäyttelijöitä. Suuri näyttämö 12.9.

Taivaslaulu tuli Oulun teatteriin niin kauniina, korkeana ja matalana kuin vain tohdittiin. Siitä tulee kauden puheenaihe, se on varmaa.

Teatterissa romaanin ihmiset konkretisoituvat, lihallistuvat. Heidän ohitseen ei voi hypätä, ei kääntää sivua. Vilja, Aleksi, Kaisla ja kaikki muut seisovat edessäsi kuin isot huuto- ja kysymysmerkit.

Tietysti tämän piti tapahtua Oulussa, vaikka Tampereen Työväen Teatteri ehti ensin. Marssijärjestyksellä ei ole merkitystä.

Oulussa ollaan asiassa paikan päällä. Täällä Viljan (Merja Pietilä) ja Aleksin (Jyri Ojansivu) biologinen, henkinen ja hengellinen kamppailu koskettaa suoremmin. Taivaslaulu on täsmäisku.

Vaikka kumpikin ohjaaja – Heta Haanperä Oulussa ja Heidi Räsänen Tampereella – käyttää samaa Seija Holman dramatisointia, sävyeroja löytyy henkilöistä ja painotuksista.

Tampereen-tulkinta jätti kuulaamman ja runollisemman jälkikuvan. Oulussa jotkut kohtaukset tuntuvat räikeämmiltä, raadollisemmilta ja satuttavammilta.

Koska Oulussa lapset esittävät lapsia, heidän uskonnollinen ohjauksensa, mielen manipulaatio ja mustat helvetin kuvat riipaisevat syvältä. Hellyys humahti ensi-illassa useita kertoja yleisöstä lapsinäyttelijöitä päin.

Vaikka jotkut lestakliseet hymyilyttävät, äkkiä nauru hyytyy. Uskottava, mutta järkyttävä on odottavien äitien röökiä polttava ja Jumalan vauvavarastosta juoruileva sairaalatakkien kuoro.

Heta Haanperä tarttui Pauliina Rauhalan palkittuun, kehuttuun ja laajalti luettuun romaaniin kunnioittaen sen moniäänisyyttä. Kun luki Rauhalan esikoisromaanin, ajatteli häntä rohkeaksi. Teatteriesityksen jälkeen aiheeseen pureutuminen tuntuu vielä rohkeammalta.

Epäilemättä esitys on tehty kieli keskellä suuta. Inhimillinen epäoikeudenmukaisuus ja kriittinen muutoshakuisuus tulevat silti vahvasti läpi.

Käsiohjelmassa kirjailija ilmaisee halunsa purkaa lukkiutuneita negaatioita ja avata vuoropuhelua.

Taivaslaulu testaa, kuinka hyvin näyttämö toimii tutustumisen, neuvottelun ja sovittelun areenana.

Voi olla, että kaikki tämä aiheuttaa hämmennystä Jumalan valtakunnassa.

Keskustelun kipinät sinkoilevat ainakin kahvipöydissä, teatterimatkoilla ja kritiikkikaljoilla.

Taivaslaulu on Oulussa luettu ytimiä myöten. Jukka Kyllösen lavastukseen se on tuonut jättimäiseltä talulutelevisiolta näyttävän screenin, johon videotekniikka tuottaa näyttelijöistä enkelimäisiä astraalihahmoja, usvanneitoja ja kadonneita enkeleitä.

Suuri näyttämö kiteytyy pienemmäksi matalaa pyramidia muistuttavan lavan avulla. Sieltä se jatkuu katsomon alle orkesterimonttuun laskevana portaikkona kuin aliseen maailmaan.

Lavastusratkaisu on symboliikaltaan iskevä ja toimii loistavasti. Se mahdollistaa nopeat ilmestymiset ja poistumiset. Katsoja eittämättä samastuu perheenäiteihin, jotka huohottaen ja jyskyttäen kiskovat lastenrattaita ylös estradille.

Teatteri tarvitsee draamaa. Vastakkainasettelu näkyy myös Pasi Räbinän pukusuunnittelussa. Nokakkain ovat ankarat, harmaat herrat saarnamiehet ja värikkäät, marimekkokuosiset suurperheet.

Uskonnollisen ilmapiirin takaa esityksen runsas virsiaines, joka veisataan frontaalisti kohti yleisöä, sekä saarnamiesten puheet. Taikki-Heikin (Timo Pesonen) puheen on kirjoittanut pastori Stiven Naatus.

Kurkien huuto avaa ja sulkee näytelmän. Lentoon lehahtava linnun tehoste kantaa äänikuvan Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaamasta Anna Kareninasta.

Tampereella Vilja (Eriikka Väliahde) on itsetietoisempi, vahvempi, Merja Pietilän Vilja taas pehmeämpi, äidillisempi. Paju versus pihlaja. Viljan murtuminen vaikuttaa Oulussa uskottavammalta.

Työväen Teatterissa Aleksi Kalliosta kasvaa kallio Viljan rinnalle. Jyri Ojansivun tunneskaala äkkirohkeana Aleksina on laajempi raivosta haparointiin.

Lapsinäyttelijöistä Kaislalla (ensi-illassa Fanni Karvonen) on suuri ja merkittävä rooli. Lapset sulattavat näyttämöltä kaiken jään.

Taivaslaulu tulvii arkista rakkautta ja esimerkillisen eheitä ihmissuhteita. Ne tekevät kertomuksesta kauniin kaikesta huolimatta.

Oulun murretta viljelevä Viljan ja Aleksin tarina imee puolelleen. Samoin Viljan äidin kärsimyksen muisto. Kulttuurisen rohkeuden osoituksesta peukutan punakyntisten salaseuraa.

Eeva Kauppinen

FAKTA