Artikkelin lähde Kaleva
Riitta Taulavuori, tekstit
Jukka Leinonen, kuvatVaruskunnan vanhan elokuvateatterin, Kokardiklubin katsomossa on hiljaista.
Olli Kaasila pyyhkäisee jotain pois poskeltaan. Kyyneleitä.
Kaasilan vieressä istuvien Irmeli Seppäläisen ja Lola Salorannan kasvoilla on mietteliäs ilme.
– Vaikka niistä ajoista on kulunut jo noin 70 vuotta, ei muistoihin palaaminen ole välttämättä kovin helppoa, Saloranta myöntää.
Kaikki kolme kuuluvat Oulun seudun sotalapset ry:hyn, ja Kaasila on sen nykyinen puheenjohtaja.
Jatkosodan aikana osan lapsuudestaan Ruotsissa asuneet Kaasila (s. 1939), Saloranta (s. 1936) ja Seppäläinen (s. 1937) ovat tulleet Oulun Hiukkavaaraan entiselle kasarmialueelle katsomaan ennakkoon katkelman
Lisäksi siinä on käytetty kymmenen henkilön – seitsemän sotalapsen ja kolmen maahanmuuttajan – haastatteluita.
– Oulun sotalapset ovat halunneet tuoda tarinansa näyttämölle, jotta nykyisten sotien takia maahanmuuttajina olevat ymmärrettäisiin oikein ja että heitä tuettaisiin perheittäin kaikissa vastaanottavissa maissa, kertoo näyttelijä Annina Rokka.
Rokka siteeraa sotalapsiyhdistyksen edelliseltä puheenjohtajalta Erkki Keräseltä saamaansa viestiä:
”Haluamme kertoa, että lapsia ei saa koskaan erottaa vanhemmistaan. Mielestämme muukalaisvihalle ei saa antaa kasvualustaa. Haluamme, että kokemuksemme ymmärretään kaikkien sotien vastaisina ja että kokemuksemme olisivat rauhan työtä tukevia.”
Esitystä ovat työstäneet Rokan lisäksi ohjaaja Mikko Korsulainen ja muusikko Erkki Lampén TariNoita-tuotannon nimissä. Sitä esitetään Hiukkavaaran Kokardiklubilla viidesti, ensimmäisen kerran tänään lauantaina.
Esityksen ensimmäisessä näytöksessä palataan sotalapsuusaikaan ja toisessa näytöksessä käydään läpi lapsuuden kokemusten vaikutusta myöhempään elämään.
Saloranta oli noin viisivuotias ja Kaasila ja Seppäläinen nelivuotiaita, kun heidät lähetettiin sisaruksensa kanssa ensimmäisen kerran Ruotsiin. Menomatkasta he muistavat erityisesti pimeyden, pelonsekaisen epätietoisuuden ja lohduttoman itkun.
Nuorimmat naapurimaahan lähetetyt sotalapset olivat hyvä jos vuoden. Samasta perheestä matkaan laitetut sisarukset päätyivät yleensä eri paikkoihin. Kasvattiperheitä oli monenlaisia, ja osa Suomesta tulleista lapsista löysi paikkansa jostain laitoksesta. Yhteyksiä Suomeen jääneeseen kotiväkeen pidettiin vaihtelevasti, ei välttämättä lainkaan.
Olosuhteet ja elintaso olivat kuitenkin täysin toisenlaiset kuin sodan runtelemassa, köyhässä kotimaassa. Ruotsissa olivat jääkaapit, sisävessat posliinipyttyineen, pölynimurit, appelsiinit, kaakaot ynnä muut herkut, turkishattuiset rouvat...
Jos Ruotsiin meno oli ollut monelle sokki, sitä oli myös paluu Suomeen.
Suomen kieli ei enää sujunut, ja kotona vallitsi edelleen köyhyys. Lapsen ja tämä biologisten vanhempien suhteeseen oli syntynyt särö.
Sotalapsiyhdistyksen ulkopuolelle on jäänyt paljon ihmisiä, jotka eivät halua puhua sotalapsiajastaan, Saloranta, Seppäläinen ja Kaasila kertovat.
Kolmikon mielestä on kuitenkin tärkeää, että he, jotka haluavat käydä läpi kokemuksiaan, voivat sen tehdä.
Omien kokemusten jakaminen ja pohtiminen toisten, samoja asioita kokeneiden kanssa toimii terapian tavoin, Saloranta huomauttaa.
– Useimpia meistä sotalapsista yhdistää se, että olemme selviytyjiä, hän lisää.
– Ja olemme avoimempia vieraille kulttuureille ja asioille, Seppäläinen arvioi.
Omat kokemukset lisäävät ymmärtämystä myös tämän ajan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kohtaan, Kaasila jatkaa.
Seppäläisen ja Kaasilan mielestä sotalapsikokemuksista on tärkeä voida kertoa myös muille.
Kiinnostuneita varmasti on, Saloranta tietää.
– Pari vuotta sitten minut pyydettiin kertomaan sotalapsuudesta viidesluokkalaisille koululaisille Kiimingissä. Opettajat olivat ihmeissään, kun oppilaat istua tapittivat paikoillaan ja kyselivät minulta kaikenlaista eivätkä välittäneet, vaikka välituntikellokin soi.
Sotalapsista runsaat
Ruotsista olleista sotalapsista jäi adoptio- ja kasvattisopimusten perusteella palaamatta Suomeen runsaat 7 000 lasta. Sotalapsuuden kokeneilla oli 1960-luvun siirtolaisuuden aikaan muita suomalaisia matalampi kynnys muuttaa Ruotsiin.
Idean suomalaislasten siirrosta keksivät Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler ja hänen vaimonsa Maja Sandler. Heidän mielestään suomalaislasten lähettäminen turvaan olisi Suomen auttamista humanitaarisesti.
Talvisodan alussa virallinen Suomi suhtautui siirtoihin kielteisesti.
Jatkosodan aikaan siirrettyjen lasten määrä kasvoi nopeasti, ja asiasta keskusteltiin sekä eduskunnassa että lehdistössä. Valtiollinen sensuuri kielsi Ruotsiin suuntautuvien lastensiirtojen arvostelun tammikuussa 1942. Arvostelun pelättiin loukkaavan ruotsalaisia.
Lastensiirroista väitöskirjan tehnyt, itsekin sotalapsena ollut Pertti Kavén on arvioinut, että Ruotsiin lähetetyt sotalapset olivat ikään kuin pelinappuloita, joita käytettiin poliittisiin tarkoituksiin niin sotavuosina kuin sodan jälkeenkin.
Lastensiirtojen toteutuksen vaarallisuutta ei Kavénin mukaan osattu ennakoida eikä siirtojen ”jälkihoitoa” organisoida riittävästi.
Näyttelijä Annina Rokka ja ohjaaja Mikko Korsulainen (oik.) kuuntelevat Olli Kaasilan, Irmeli Seppäläisen ja Lola Salorannan sotalapsimuistoja. Irmeli Seppäläinen sanoo sotalapsuuden vaikuttaneen vahvasti hänen myöhempään elämäänsä.Sen Seppäläinen kuitenkin muistaa, että äiti oli käskenyt pitämään huolta pikkusiskosta.
Nelivuotias Seppäläinen ja häntä kaksi vuotta nuorempi Kyllikki-sisar lähetettiin Kemistä junalla kohti Pohjois-Ruotsin Malmbergetiä (Malmivaaraa) talvella 1941. Eri perheisiin päätyneet sisarukset palautettiin Suomeen kesällä 1943, mutta uusi lähtö oli edessä jo samana syksynä.
Parissa viikossa ruotsin kielen oppinut Seppäläinen asui Ruotsissa kaikkiaan kuutisen vuotta.
– Kiinnyin todella vahvasti mammaan, pappaan ja näiden kahteen poikaan. He olivat minun perheeni.Paluu Suomeen syksyllä 1947 tuntui Seppäläisestä erityisen vaikealta. Pikkusisko ei enää palannut, sillä kasvattiperhe adoptoi tytön.
– Minusta tuntui, että minut oli petetty. Meille oli syntynyt kaksi uutta sisarusta, enkä ollut tiennyt asiasta mitään. Meitä oli yhtäkkiä kymmenen ihmistä kahdessa pienessä huoneessa, ja olimme yhä köyhiä.
Seppäläinen oli lisäksi unohtanut suomen kielen, minkä vuoksi häntä kiusattiin koulussa.
– Jopa opettaja kiusasi – hän esimerkiksi pohti, pitäisikö minut laittaa apukouluun.
Helppoa ei ollut kotonakaan.
– Äiti ei hyväksynyt minua enää. Äidin mielestä minut oli lellitty Ruotsissa pilalle.
– Kotona ei myöskään koskaan puhuttu tai kysytty mitään sotalapsiajastani.
Irmeli Seppäläinen ei silti syytä vanhempiaan.
– Kun he lähettivät lapsensa Ruotsiin, he tekivät sen, minkä parhaaksi näkivät. Suomessa olot olivat mitkä olivat.Irmeli Seppäläisen mielestä sotalapsuus on tuonut hänelle paljon hyvää. Ruotsin kielen taidosta on ollut hyötyä myöhemmin työelämässä. Myös yhteydet Ruotsin-perheeseen ovat säilyneet.
Ja rakkaan sydänystävänkin, hjärtevänin, on leskeksi jäänyt Seppäläinen löytänyt sotalapsiyhdistyksestä.
Artikkelin lähde Kaleva