Artikkelin lähde Kaleva
Fanfaari syksylle. Oulu Sinfonia. Kapellimestari Johannes Gustavsson. Solisti Tine Thing Helseth, trumpetti. Oulussa Madetojan salissa 11.9.
Sarjakuvissa trumpetista kuuluu yleensä trööt, mutta norjalaisen Tine Thing Helsethin käsissä fanfaari-instrumentiksi mielletty soitin soi uskomattoman pehmeästi ja samettisin legatolinjoin.
Onneksi persoonallinen pukeutuminen alkaa lisääntyvässä määrin olla sallittua myös klassisen musiikin maailmassa, sillä kun Helseth ilmestyy lavalle Kuunkuiskaajat-lookissaan avojaloin, alkaa kuulija odottaa musisoinniltakin jotain erityistä piristystä.
Bent Sørensenin Trumpettikonsertossa (2013) sekä solisti että orkesteri joutuvat pois tradition mukaisesta tehtävästään, ja lopputuloksena on yksi mielenkiintoisimmista tällä vuosituhannella sävelletyistä solistikonsertoista.
Helsethin linjakkaan kaunis sointi ja huikea vaivattomuus vakuuttivat kautta lyhyehkön teoksen, jossa trumpetti kantaa musiikillisen päävastuun välillä ikään kuin itsekseen kuiskaillen.
Lähelle perinteistä tonaliteettia ajautuvissa jaksoissa Helsethin trumpetti soi avoimen linjakkaasti ja soittimen sotaisia piirteitä taitavasti piilotellen.
Orkesterin tehtävänä oli lähinnä tuottaa solistin taustalle erikoisia sointeja ja ääniyhdistelmiä. Oulu Sinfoniasta irtosikin monenlaista kahinaa ja suhinaa, mutta klassis-romanttinen sinfoniaorkesteri ei tehtävässä taatusti ollut omalla mukavuusalueellaan.
Joseph Haydnin Trumpettikonserttoon Es-duuri on vaikeaa puhaltaa uutta henkeä, sen verran paljon teosta maailmalla soitetaan. Helseth onnistui kuitenkin tässäkin haasteessa soittamalla niin vastustamattoman eloisasti, raikkaasti ja virtuoosisesti, että mitään erityistä tulkinnallista kikkailua ei taiteilijan tarvinnut edes yrittää.
Johannes Gustavsson on monesti aikaisemminkin yllättänyt kehittämällä suurta innostusta teoksista, joista ei etukäteen osaa ihmeitä odottaa.
Orkesterin syyskauden avannut Carl Nielsenin Helios-alkusoitto op. 17 jäi kuitenkin vielä kokonaisuudeltaan epämääräiseksi ja soinniltaan ajoittain räikeäksikin.
Ludwig van Beethovenin Leonore-alkusoitto nro 3 op. 72b on säveltäjänsä tuotannossa enemmän perussettiä ja vähemmän suurta neronleimausta.
Loistavana Beethovenin tulkitsijana Gustavsson teki tämän konsertin yllätyksen pusertamalla C-duurin perussoinnuista sellaisen määrän romuluista äijäenergiaa, että alkusoittokin saattoi vastoin odotuksia toimia konsertin loppuhuipennuksena.
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva