Artikkelin lähde Kaleva
Torstai syyskuun 14. päivä vuonna 1944 valkeni Oulussa kuulaan kirpeänä niin kuin vain syyspäivä kauneimmillaan valkenee. Puolukanpoiminta olisi voinut olla päivän puheenaihe aikana, jolloin ruuan hankinta pyöri jatkuvasti mielessä.
Nyt puhuttiin kuitenkin muusta. Kaupunki oli kuhissut siitä asti, kun oli tullut tieto rauhanneuvotteluista ja viimein aselepo 2. syyskuuta. Aseveljeyden Saksan kanssa Suomi katkaisi 4. syyskuuta. Oliko hakaristiliput koottu jo pois Seurahuoneen edustalta, jossa ne olivat liehuneet yli kolme vuotta?
Iloon rauhasta ja isien ja poikien paluusta kotiin sekoittuu suuri huoli ja hämmennys.
Leo Räntilä, 17, menee kavereidensa kanssa katsomaan, miten saksalaiset marssivat kohti pohjoista.
Leo on viidennen luokan oppilas Oulun Suomalaisessa Yhteiskoulussa, mutta koulun alkua on siirretty sodan takia myöhempään syksyyn. Siksi maaseudulta kotoisin olevat luokkakaverit eivät vielä ole kaupungissa.
Hetki on historiallinen, mutta ei sitä 17-vuotias koululainen ajattele. Hän on sota-ajan nuori eikä muunlaisesta elämästä tiedä.
Pikkukaupungin miehistä suurin osa on rintamalla. Naiset, ikäihmiset, poikaset ja tyttöset pitävät kaupungin pyörät pyörimässä. Saksalaiset pitävät kaupungin elinkeinoelämän vilkkaana ja tekevät katukuvasta kansainvälisen.
Räntilän kolmihenkinen perhe asuu osoitteessa Mannenkatu 1, Rauhalassa. Isä on töissä Åströmin nahkatehtaassa. Jatkosodassa hän palvelee rintamalla sairasauton kuljettajana.
Pahinta sodassa pojalle on huoli isästä. Isältä tulee kuitenkin kirjeitä, ja välillä hän pääsee myös käymään kotona kuljettaessaan haavoittuneita Ouluun sotilassairaalaan.
Äiti on työvelvollisena valmistamassa ruokaa sotilaille.
"Minut Åström määräsi tehtaan palokuntaan. Kerran valjastehtaan varastoon lensi palopommi, kun olin toisen palovahdin apuna. Me otettiin letku, mutta kun aukaistiin hana, siitä tuli vettä yksi purskaus kahden metrin päähän ja sitten loppui paine", muistelee 87-vuotias Leo Räntilä kotonaan Oulunsalon Varjakassa.
Vieressä istuu vaimo Pirkko Räntilä. Hänelläkin voisi olla muistoja historiallisista päivistä, jolloin Oulu »
lakkasi olemasta natsi-Saksan varuskuntakaupunki, mutta tuohon aikaan 12-vuotias Pirkko Nurro kävi koulua Ruotsissa. Menossa oli kolmas vuosi sotalapsena naapurimaassa.
Leo Räntilä muistelee, etteivät he koulupojat juuri olleet tekemisissä saksalaisten kanssa. Mitä nyt uteliaisuuttaan seurasivat heitä Hupisaarilla, jossa saattoi nähdä paikallisia nuoria naisia kävelyllä saksalaisnuorukaisten kanssa.
Toisin oli niissä perheissä, joilla oli vuokrata asuntoja tai huoneita saksalaisille. Saksalaiset olivat hyviä vuokralaisia, ja monille heistä tuli myös perheystäviä.
Saksalaisilta saaduista vuokratuloista hyötyivät niin Oulun kaupunki, lukuisat yhdistykset ja järjestöt kuin yksityiset vuokranantajat. Vuokralla oli maa-alueita, autotalleja, verstastiloja, junaraiteita, kaikkea mitä sotilastukikohdan ylläpitämiseen tarvitaan.
Vanha vuokrasopimus kertoo, että Oulun kaupunki sai majoitusparakkeja varten vuokratusta maa-alueesta 6 000 markkaa kuukaudessa. Kolmesta huoneesta maksettiin 3 000 markan kuukausivuokraa, lämpimästä autotallista 400 markkaa kuukaudessa.
Esimerkiksi Oulun Työväenyhdistys, Lotta Svärd, Oulun suojeluskuntapiiri, Oulun Puhelin, Oulun Merenkävijät, Oulun teatteri, VR, Toppila, SOK ja KOP saivat vuokratuloja Saksan armeijalta samoin kuin lukuisat yksityishenkilöt.
Kaupungin majoitusliikkeille Tervahoville, Oulakselle, Kauppahotellille, Oululle ja Turistille saksalaisaika oli tuottoisaa. Vuonna 1941 saksalaisia upseereita majoittui kaupungin majoitusliikkeissä noin tuhat ja seuraavana vuonna noin 800.
"He olivat erilaisilla komennuksilla olevia henkilöitä, jotka nauttivat päivällisensä ravintolassa ja kahvinsa kahvilassa, joten tuotto kertautui", sanoo tutkija Marianne Junila Oulun yliopiston historiatieteistä.
Leo Räntilän perheellä ei ollut vuokralaisia, sellaisia ei olisi mahtunut yhden huoneen talonmiehenasuntoon. Hänen isänsä tunsi kuitenkin yhden saksalaisen, johon hän tutustui työssään Åströmin tehtaalla.
"Tämä saksalainen ampui ilmakiväärillä puluja ruuaksi. Isä hommasi minullekin ilmakiväärin pulujen ampumista varten. Äiti laittoi niistä ruokaa, ja ne olivat ihan syötäviä", Räntilä muistelee.
Nälkä olikin sota-aikana tuttu tunne kasvavalle nuorelle miehelle. Korttiannoksiin oli haettava täydennystä milloin mistäkin, jotta nälkä pysyisi loitolla.
Joskus ruokapöytään päätyi saksalaisilta vaihtokaupoilla saatua evästä.
"Heillä oli paljon säilykkeitä, joita he mielellään vaihtoivat tuoretavaroihin ja riistaan. Muistan, että söimme joskus kotona saksalaista juustoa, mutta ei se hyvää ollut. Ja se marmeladi oli tosi makeaa."
Syyskuun alusta 1944 Toppilan satamassa kävi kuhina vailla vertaa, kun saksalaiset evakuoivat omaisuuttaan kuljetettavaksi Saksaan.
Rauhanehtojen mukaisesti saksalaisten oli poistuttava maasta 15. syyskuuta mennessä. Saksalaiset ja suomalaiset pääsivät sopimukseen, jossa Suomi sitoutui antamaan evakuoimiskalustoa Saksan käyttöön ja Saksa suostui siihen, että Oulun alue jää suomalaisten haltuun.
Kustaa Hautalan -teoksessa kerrotaan, miten laivoja lastattiin 2 000 tonnin vuorokausivauhdilla, kun normaalivauhti oli 500 tonnia vuorokaudessa.
Aikalaiskuvaus kirjassa kertoo lastausväen ällistyttävästä kirjavuudesta: venäläisiä sotavankeja, naisia, lomalla olevia sotilaita, iäkkäitä siviilimiehiä. Kertomuksen mukaan töitä valvottiin suurpiirteisesti, koska saksalaiset tiesivät, etteivät he millään ehtisi lastata kaikkia varastojaan tyhjiksi. Lastausväki käytti tilaisuutta hyväkseen ja pihisti ja pimitti tavaraa niin paljon kuin kerkisi.
Kaikkiaan Pohjanlahden kautta ehdittiin kuljettaa tavaraa Saksaan noin 47 000 tonnia ja 5 600 henkilöä, joista suurin osa oli haavoittuneita.
Kun aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin, myös Pohjois-Suomen rautatiet olivat vielä Saksan käytössä. Saksalaiset kuljettivat myös rautateitse sotakalustoaan pohjoiseen, mutta samalla he auttoivat pohjoisen siviiliväestön evakuoinnissa, joka alkoi etelään 4. syyskuuta. Junat toivat etelään siviilejä ja veivät pohjoiseen saksalaista sotakalustoa.
Sota oli loppunut, mutta Suomen tulevaisuus oli iso kysymysmerkki. Viranomaiset pitivät miehitystä todennäköisenä vaihtoehtona.
"Kun muualla Euroopassa rauhasta riemuittiin, täällä mielialat olivat apeat ja hämmentyneet", sanoo Marianne Junila.
Saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneitä huoletti, mikä heidän kohtalonsa on, jos miehitys tulee.
Tiukasti tulkiten yhteistyötä tehneiden joukko oli todella laaja.
Saksalaisen tukikohdan rakentaminen Ouluun oli ollut valtava rakennusprojekti.
Suomalaiset rakensivat pelkästään Pikku-Berliiniksi kutsuttuun SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskukseen lähes 300 parakkia. Epäilemättä myös tiestön rakentamiseen ja vesi- ja viemäriverkoston vetämiseen tarvittiin suomalaista työvoimaa.
Toppilan satamaa saksalaiset kehittivät määrätietoisesti ja rakennuttivat sinne paljon varastoja molemmin puolin Toppilansalmea. He toteuttivat myös pitkään suunnitteilla olleen rautatiesillan mantereelta Hietasaareen.
Sodan aikana ryhdyttiin rakentamaan myös Merikosken voimalaitosta. Olihan tarjolla venäläistä vankityövoimaa. Energiakauppa kukoisti, kun saksalaiset tarvitsivat paljon sähköä.
Työvoimasta oli huutava pula. Saksalaiset pärjäsivät tässä kilvassa hyvin, koska he maksoivat parempia palkkoja kuin suomalaiset.
Marianne Junila selvitti väitöskirjassaan (Oulun yliopisto 2000) ajan palkkoja. Saksalaisella työmaalla kirvesmiehelle maksettiin 17 markan tuntipalkkaa, kun esimerkiksi heti sodan jälkeen kirvesmiehelle maksettiin Oulun kaupungin töissä vajaat 14 markkaa tunnilta. Varsinkin miesten palkat saattoivat työvoimapulan takia nousta puolitoistakertaisiksi.
Saksalaisilla riitti myös siivous- ja pyykkäystyötä, joista maksettiin 8-12 markan tuntipalkkaa, kun heti sodan jälkeen Oulun kaupunki maksoi näistä töistä naisille hieman alle viisi markkaa tunnilta.
Helvi Pääkkönen (myöhemmin Hyrynkangas) täyttää 16 vuotta syyskuun lopussa 1944. Hän on tulossa jo viidenneksi talveksi asumaan täysihoitoon erään pankkineidin vinttikamariin osoitteessa Koulukatu 23. Lauantaisin hän matkustaa aina kotiin Kiiminkiin saunomaan ja pyhän viettoon. Täysihoitosopimukseen pankkineidin kanssa kuuluu, että Helvi tuo kortteeriinsa sovitun määrän maataloustuotteita. Niitäkin pitää käydä Kiimingistä hakemassa.
"Jos yöllä tuli hälytys, koulu alkoi myöhemmin seuraavana päivänä. Me pääsimme Valkealinnan talon pommisuojaan", muistelee 86-vuotias Helvi Hyrynkangas kotonaan Oulussa. Hänen ikkunastaan näkyy vanha tuttu koulu, Oulun Suomalainen Yhteiskoulu, josta hän pääsi ylioppilaaksi keväällä 1948.
Isompien tyttöjen seurustelusuhteet saksalaisten kanssa olivat aikoinaan yleinen juoruilun ja kiinnostuksen aihe.
"Mehän luettiin koulussa pitkää saksaa. Kerran Kiimingissä joku saksalaissotilas oli kiinnostunut yhdestä isommasta tytöstä, niin minä yritin olla heille tulkkina", Hyrynkangas nauraa.
Erityisesti mieleen on jäänyt saksalaisten sairaala Oulun Diakonissalaitoksella, jossa hänen luokkatoverinsa Maija oli hoidossa.
"Hän jäi Tuiran silloilla saksalaisen kuorma-auton ja sillan vartiokopin seinän väliin, kun auto liukui mäessä alaspäin. Hän menetti onnettomuudessa toisen jalkansa. Kun kävimme häntä sairaalassa katsomassa, pöydällä hänen vieressään oli valtavasti saksalaista suklaata. Sitä me katselimme vesi kielellä."
Hyrynkankaan vanhemmat olivat Kiimingin koulun opettajia. Isä oli suojeluskuntalaisia, upseerikoulutuksen saanut ja sodassa komppanian päällikkönä. Hänen äitinsä oli Kiimingin Lotta Svärd -yhdistyksen puheenjohtaja. Helvi oli mukana pikkulotissa.
Kiimingin koulu oli sotilaskäytössä. Opettajaperhe asui talon toisessa päässä. Kun koululla oli yksi kylän harvoista puhelimista, Helvi sai suorittaa työvelvollisuutensa juoksutyttönä viemässä puhelimella soitettuja tietoja eteenpäin.
"Kyllä meillä kotona välirauhan astuttua voimaan pelättiin miehitystä tosissaan", hän muistelee.
Hänen isänsä, luutnantti Erkki Pääkkönen osallistui asekätkentään. Se oli suojeluskuntalaisten organisoima aseiden varastointioperaatio, jolla yritettiin varautua sissisodankäyntiin, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen.
"Isä pidätettiin ja ensin hän oli täällä Oulun lääninvankilassa. Kävin »
koulusta juoksutunneilla häntä siellä katsomassa."
Eräänä päivänä kiiri sana, että asekätkennästä vangitut siirretään puolen yön aikaan junalla - jonnekin.
"Minä järjestin sinne porukan laulamaan ’. Me tietenkin pelkäsimme, että heidät viedään Siperiaan."
Helvi Hyrynkankaan ääni pettää, kun hän muistelee vaikeita aikoja. Isä vietiin Katajanokalle. Kaikkiaan hän oli pidätettynä 13 kuukautta. Oikeudenkäynnissä hän sai kahden kuukauden vankilatuomion.
Perjantaina 15. syyskuuta saksalaisilta jääneet tilat kumisivat tyhjyyttään, mutta eivät pitkään.
Vaakunakylän, Hietasaareen perustetun varuskunta-alueen parakit, otettiin asuinkäyttöön. Viimeiset parakit purettiin vasta 1980-luvun lopulla.
Pikku-Berliini oli kymmenen vuotta Suomen armeijan käytössä. Armeijalle päätyivät myös saksalaisten laajat harjoitusalueet Iskossa ja Pyykösjärven ympäristössä.
50- ja 60-luvulla lapsuutensa eläneille oululaisille saksalaisten harjoitusalueille kaivamat juoksuhaudat olivat suosittuja leikkipaikkoja.
Tarkkasilmäinen löytää metsistä vielä juoksuhaudan pätkiä ja kummallisia merkkejä puista. Tässäkö kulki Pikku-Berliinin raja?
Näkyvin merkki Oulun historiasta saksalaisena varuskuntakaupunkina on SS-upseerien klubitalo nykyisen Alppilan kaupunginosan korkeimmalla kohdalla.
Vuonna 1949 se myytiin Pohjolan Karjalaisseurojen piirille ja nimettiin uudelleen Kalevankartanoksi. Karjalaisseurojen piiri joutui talousvaikeuksien takia myymään talon Oulun kaupungille jo parin vuoden kuluttua. Kaupunki perusti sinne Tuiran sivupaloaseman vuonna 1965.
Parhaillaan Oulun kaupunki myy vanhaa SS-upseerien klubitaloa. Tarjouskilpailun pohjahinta on 250 000 euroa.
Pintaa raaputtamalla saksalaisajasta voi löytää myös syvempiä merkkejä kaupungin maisemassa. Aika saksalaisten tukikohtana muokkasi sodanjälkeistä kaupunkikehitystä.
"Esimerkiksi alueen tiestö on edelleen aika lailla siinä, mihin saksalaiset ovat sen vetäneet. Alue kaavoitettiin pienteollisuudelle, mihin varmasti vaikutti saksalaisten rakennuttama infrastruktuuri", sanoo arkeologi Timo Ylimaunu Oulun yliopistosta.
Mutta mitkä olivat ajan henkiset jäljet?
Timo Ylimaunu miettii, että saksalaisaika oli Oululle ja Pohjois-Suomelle ensimmäinen kansainvälistymisen aikakausi. Yhtäkkiä Keski-Eurooppa tuli pieneen kaupunkiin.
Kaupunkiin tuli vieraiden mukana myös tapakulttuuri, joka hämmästytti ja ihastutti kohteliaisuudellaan.
Sodan lopputulos, koko Saksan valtakunnan luhistuminen ja natsi-Saksan hirmutöiden jälkipuinti, merkitsi nopeaa ja täydellistä poliittista käännöstä.
"Saksa oli ollut tieteen kieli. Ennen sotaa väitöskirjoja saatettiin tehdä saksaksi siinä missä nyt englanniksi. Nämä yhteydet katkesivat kertalaakista. Vaikka joku olisi halunnut pitää yhteyksiä, se ei ollut mahdollista, kun Saksa oli hajalla", Marianne Junila sanoo.
Yksilötasolla saksalaisten lähdöllä oli suurin vaikutus niihin naisiin, jotka saivat lapsen saksalaisen sotilaan kanssa. Väitöskirjassaan Junila on arvioinut saksalaisille sotilaille syntyneiden aviottomien lasten määräksi koko Pohjois-Suomessa 250-500. Joitakin saksalais-suomalaisia pareja meni myös naimisiin sodan aikana.
Oulussakin puhuttiin paljon naisista, jotka lähtivät kumppaniensa mukana evakuointilaivoissa Saksaan. Sodan jälkeen heitä palasi erinäisiä reittejä pitkin takaisin Suomeen pois sodan raunioittamasta Saksasta.
"Kyllä sellaisiakin tarinoita oli, että naiset pääsivät turvallisesti perille ja jäivät Saksaan. Väitöstutkimuksessani ei tullut esille yhtään tapausta, jossa suomalaisnainen olisi kadonnut jäljettömiin", Junila kertoo.
Leo Räntilä ja Helvi Hyrynkangas kuuluvat harveneviin ikäpolviin, joilla vielä on omakohtaisia muistoja saksalaisajasta.
Leo Räntilä ei koe, että sota-aika olisi häneen juuri jälkiä jättänyt. Kun sota loppui, nuorella miehellä riitti työtä raivata tiensä niin, että hän pystyy perhettä elättämään.
"Ylioppilaaksi tulon jälkeen opiskelin ensin vuoden Helsingin yliopistossa matematiikkaa. Yötöillä postissa rahoitin opintoja. Kun poika sitten teki tuloaan, vaihdoin opiskelemaan Tampereen teknilliseen opistoon. Työurani tein sähköyhtiössä."
Pirkko Räntilä kantoi sodan tuomaa turvattomuutta mukanaan, kunnes kirjoitti muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Hän työskenteli pitkään hovimestarina, mutta terveysongelmien takia hän joutui jättämään työnsä. Se oli sysäys taiteilijauralle, ja hänestä tuli arvostettu keramiikkataiteilija.
Leo ja Pirkko Räntilä asuvat yhä omakotitalossaan, jonka pihapiirissä on keramiikkagalleria. Pirkko Räntilä tekee yhä keramiikkaa, ja puoliso auttaa keramiikan poltossa.
Räntilät miettivät, että sinnikkyys on ominaisuus, joka voi olla peräisin sota-ajan kokemuksista. Pärjätäkseen on pitänyt mennä vain sinnikkäästi eteenpäin.
Helvi Hyrynkangas opiskeli ylioppilastutkinnon jälkeen farmaseutiksi ja teki suurimman osan työurastaan Kansaneläkelaitoksessa edeten tarkastajaksi. Liberaalisen puolueen kansanedustajaksi hänet valittiin kaudelle 1979-1983.
Hän on ollut koko elämänsä mukana veteraanityössä eri luottamustehtävissä. Veteraanitunnuksen hän sai pikkulottana tehdystä työstä, kun Kiiminki oli sotatoimialueena. Tavallaan sota-aika on yhä läsnä hänen elämässään. Tämän viikon perjantaina hän osallistui Lotta Svärd -järjestön pitkäaikaisen johtajan Fanni Luukkosen muistolaatan paljastustilaisuuteen. Sen järjestää Oulun Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestön perinnekilta.
Artikkelin lähde Kaleva