Artikkelin lähde Kaleva
Poika Mancini. Käsikirjoitus ja ohjaus Janne Kuustie. Musiikin sävellys ja sanoitukset Kauko Röyhkä. Sovitukset ja musiikin johto Tommi Saha. Koreografia TanssitEATteri Jumbo-Oulun tanssin reuna. Valosuunnittelu Juho Itkonen. Äänisuunnittelu Jari Niemi. Rooleissa mm. Mikael Saari (Poika Mancini), Heta Keskinarkaus (Katja), Lotta Vaattovaara (Eveliina), Pete Miettunen (Panu ja Välde), Pentti Korhonen (Juha), Suvi Aalto (Lila). Bändi: Tommi Saha (basso), Riku Syvänen (kitara), Antti Viitala (kitara), Ville Niska (rummut). Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.9.
Kauko Röyhkän romaanin Poika Mancini on näyttämölle sovittanut kirjailijan luotto-ohjaaja Janne Kuustie.
Lopputulos on suorastaan erinomainen, sillä näytelmä onnistuu kertomaan kirjan tarinan ilman romaanisovituksia niin usein piinaavaa lyhentelyn ja mielivaltaisen leikkelyn tuntua.
Kirjaan verrattuna teatteriversio on alkuteosta komediallisempi, kärjistetympi ja tyypit karrikoidumpia.
Toisaalta näytelmä on vauhdikkaampi, ja ennen kaikkea kirjassa keskeisessä osassa oleva musiikki herää henkiin ja muuttuu paperilla olevista sanoista kylkiluissa tuntuvaksi rockin jytkeeksi.
Sävyn ja käsittelytavan muutos on ymmärrettävä, sillä Röyhkän tekstin hienovaraisilla viittauksilla luotua ajankuvaa ja usein sivuhuomautuksiin kätkettyä huumoria olisikin vaikea näyttämölle sellaisenaan siirtää.
Kuustien ohjaus täyttää lavan energisyydellä ja vauhdilla ja osin lähes absurdeihin tehoihin yltävillä yksityiskohdilla. Veikeänä tehokeinona käytetään esimerkiksi monessa kohdassa Tupu, Hupu ja Lupu -puhetta, jossa henkilöt täydentävät toistensa lauseet.
Poika Mancinin roolissa Mikael Saari löytää hienosti sekä seksin että musiikin kanssa lievillä ylikierroksilla käyvän nuoren miehen olemuksen ja ennen kaikkea Saari pystyy äänellään ja karismallaan toteuttamaan myös tarvittavat rokkikukon elkeet.
Heta Keskinarkauksen Katja horjuu uskottavasti seurakunnan ja Mancinin edustamien maallisten houkutusten välillä. Pipot tiukalla vaeltavat uskovaiset taas vaikuttavat näyttämöllä selvästi enemmän karismaattis-hurmoksellisilta kuin pohjoiseen tapaan synkeän vakavilta.
Pete Miettunen tekee seurakuntanuori Panusta purjehduskenkäisen 80-luvun jupin parodian, jonka puhtoisen täydellisyyden särkee ensin pervoilun herättämä ilmeinen innostus ja lopulta hurskaan kuoren takana asuva sydämettömyys.
Kaksoisroolin tekevä Miettunen on myös Välde, jonka ilmestyessä lavalle laulamaan Paska kaupunkia kokemus muuttuu liki surrealistiseksi kirjailijan ja alter egon sulautuessa toisiinsa.
Keskeisistä hahmoista Lotta Vaattovaaran Eveliina poikkeaa selvimmin kirjan synnyttämästä mielikuvasta, mutta Vaattovaara täyttää hyvin paikkansa alati innostuneesti kiljuvana, mutta ei niin fiksuna tyttönä.
Mancinin sydämen valtaava Välden tyttöystävä Lila jää kirjaa pienempään osaan, mutta Suvi Aalto pääsee roolissa kuitenkin näyttämään laulutaitojaan.
Pentti Korhosen hilpeästi tyypittelemä pitkän linjan musiikkimies Ana taas on selvästi peräisin samalta tuotantolinjalta Kummelin Speedyn ja Sakun kanssa.
Veera-Maija Murtolan suunnitteleman lavastuksen keskeinen osa on pyörillä liikkuva esiintymislava ja samalla tavalla mobiileja tai kieputeltavia ovat muutkin näyttämöllä käytetyt elementit.
Vähemmän on enemmän -periaatteella toteutetut pienet seinänpätkät luovat taitavasti eri kohtausten vaatiman tunnelman.
Musiikista huolehtii Tommi Sahan, Riku Syväsen, Antti Viitalan, Ville Niskan, Mikael Saaren, Pete Miettusen ja Saara-Leena Niemelän muodostama bändi, joka soittaa nyansseja ja tyylilajeja herkästi ymmärtäen.
Täyden rock-volyymin hetkinä miksaajalle olisi voinut Speedyn tyyliin heittää toivomuksen "Lisää kitaroita, yeah"!
Hannu Hirvelä
Artikkelin lähde Kaleva