Artikkelin lähde Kaleva
Essi Kummu: Lasteni tarina. Tammi 2014
Kirjailija synnyttää kaksoset raskausviikolla 27 + 5, mikä tarkoittaa synnytystä kolme kuukautta ennen laskettua aikaa.
Noin kilon painoisista pikkuisista varsinkin pojan ennuste on synkkä: tämänpuoleista hapuileva elämä alkaa elvytyksestä, on vaurioitua vakavasti aivoverenvuodosta ja päättyä uudelleen muutamaan viikon jälkeen.
Vastoin odotuksia molemmat kaksosista selviytyvät, vanhempien avioliitto ei.
Pelkästään näiden seikkojen valossa tarina on jo koskettava, lukijan myötätunnon herättävä. Kun yksityiskohtien välit tilkitään Essi Kummun (s. 1977) kertojan lahjoilla, on teos vaikuttava puheenvuoro paitsi keskosvanhemmuudesta myös sukupolvelta toiselle siirtyvästä tavasta käsitellä surua.
Erityisesti kohdat, jotka käsittelevät keskosvanhemmuutta myös yleisellä tasolla, ovat merkittäviä kädenojennuksia saman kokeneille.
Kyky ja halu sanoittaa se tuskansekainen tyhjyys, jota käsidesipisteen ja kauttaaltaan letkujen peitossa olevan pikkuisen äärellä tunnetaan, auttaa varmasti muitakin keskosvanhempia.
Kertoja tosin kavahtaa kertomansa tulkitsemista terapiakirjallisuudeksi.
Kummu tuo tematiikkaan pohdintaa olemassaolosta ja olemattomuudesta sekä yhteyden katkeamisesta. Keskonen on pois kohdusta, mutta ei vielä oikein vuorovaikutteisesti olemassakaan, kertojan sanoin siis "syntymätön".
Kun napanuora katkeaa ennen aikojaan, luonnollisen symbioosin korvaa tekniikka, mikä voi olla pelastus mutta myös traumaattinen kokemus.
Kummu kuvaa tätä hyvin tarpeella saada näkymä tyhjentyneeseen kohtuun vielä kerran.
Ultrassa näkyvää tyhjää hän vertaa "kuolleeseen mahaan" ja "mustaan mereen". Sylikin on tyhjä. Yhteyttä lapseen, jota voi koskettaa vain katseella tai ajatuksilla, on vaikea luoda.
Uskallus tulla näin paljaana lukijan katseen alle on ihailtava teko.
Toisaalta tila, jota Kummu kuvaa kirjoittamiseksi "omassa kuplassa autuaan kaikkivoipana", heijastuu tekstiin muutamassa kohdassa subjektiivisena sokeutena.
Vanhemmuuden paineita ei juurikaan tarkastella ympäristön muovaamina, vaikka ne aina sitäkin ovat.
Räikeimmin tämä tulee esiin kohdassa, jossa kertoja tekee havaintoja naapurin perheväkivallasta.
Hän on juuri kuvannut omaa oloaan ahtaassa väliaika-asunnossa "törmäilyksi toisiin" ja asuinaluetta "levottomaksi", mutta sivuuttaa sen seikan, ettei kaikille sellainen asuminen ole pelkkä siirtymävaihe matkalla kohti harmonisempaa yhdessäoloa.
Osaksi tällainen "kupla" selittyy toki sillä, ettei teos oikeastaan ole äitiyden tai edes lasten tarina, vaan kertomus traumasta ja sukupolvelta toiselle siirtyvästä tavasta kohdata sille altistavat tilanteet.
Kertojan tyyli väläytellä tulevaa ja palata menneeseen, yhtäkkiä johonkin hetkeen pysähtyen, tuo mieleen kasetin kelaamisen.
Aivan kuin kertoja itsekin etsisi ratkaisevaa kohtaa. Intiimiyden tunne syntyy myös siitä, että lukijaa puhutellaan suoraan.
Nimiösivun maininta siitä, että henkilöiden nimiä on muutettu asianomaisten pyynnöstä, osoittaa kykyä kunnioittaa toisen oikeutta yksityisyyteensä.
Heidi Heinonen
Artikkelin lähde Kaleva