Vilpittömän ristiriitainen

Mielikuva Miki Liukkosesta on selvä ennen kuin hänet tapaa. Se ohjaa katsomaan, kun hontelo kaitakasvo tumppaa savukkeen ja astuu kantabaariinsa Oulun keskustassa. Se panee huomaamaan hänen parin päivän sänkensä, teräväkärkiset kenkänsä, muodikkaan mustan takkinsa, avoimesta paidankauluksesta pilkottavat rintakarvansa ja niiden päällä roikkuvat kaulaketjunsa.
Boheemi tyyliniekka, ärsyttävän itsetietoinen, jopa ylimielinen. Uusi Pentti Saarikoski, helpolla menestynyt ihmelapsi. Tätä kuvaa on tarjolla runsain mitoin, ja vielä enemmän nyt kun runoilijatähdeltä ilmestyy esikoisromaani Lapset auringon alla.
"No joo, koko ajan on viime aikoina ollut haastatteluja, ei niitä ollut niin paljon silloin kun kirjoitin runoja", Liukkonen naurahtaa ja alkaa ladella tekstiä kuin liukuhihnalta. Rönsyilevää puhetta kertyy vajaan puolitoistatuntisen aikana romaanin verran, eivätkä ennakkomielikuvat enää päde.

Jos julkisuutta tulikin ennen vähemmän, oli se runomitassa poikkeuksellisen suurta. Liukkosen mielestä syyt ovat ulkokirjallisia: lehdet eivät ole kiinnostuneita kirjallisuudesta vaan brändistä ja imagosta. Hänen kohdallaan se merkitsee keskittymistä nuoruuteen, nautintoaineisiin ja nokkaviin lausuntoihin.
"Mulle on sanottu, ettei kannata olla suora ja avoin, siitä voi tulla ärsyttävä kuva. Jos olen sanonut, että joku kirjailija - vaikka Jari Tervo - on huono, ihmiset ovat raivostuneet, vaikka baarissa kaljatuopin ääressä kaikkia haukutaan. Mutta jos sen sanoo suoraan lehdessä, on kusipää."
Hän kiistää, että kyse olisi "mistään mediatempusta" ja sanoo olleensa "vain mahdollisimman rehellinen". Alati poispäin katselevaa, hieman epävarman oloista nuorukaista on helppo uskoa. Mutta toisaalta hän haluaa "panna aina pökköä pesään".
"Ärsyttäminen on tärkeää. Ihmiset eivät vain ymmärrä sitä ja ärsyyntyvät ärsyttämisestä."
Paradoksi on kenties näennäinen. Selvempi ristiriita vallitsee väitetyn boheemiuden ja työmoraalin välillä. Kolmessa vuodessa ei voi tehdä kolmea kirjaa, jos vain istuu baarissa. Esikoisromaanin kohdalla vastaan tulivat ruumiin rajat, mutta syynä ei ollut juhliminen.
"Tein romaania kaksi vuotta putkeen. Tahti oli hillitön, jossain vaiheessa 12-13 tuntia vuorokaudessa. Join kahvia yli kymmenen kuppia päivässä, jotta pysyisin vireessä, ja tupakkaakin meni aika paljon. Unettomuutta oli myös, ja viikko sen jälkeen kun sain kirjan valmiiksi, jouduin vatsahaavan takia sairaalaan."
Se säikäytti. Liukkonen sanoo nyt syövänsä ja nukkuvansa säännöllisemmin ja - toisin kuin ylikierrostensa aikaan - huomaavansa, milloin on väsynyt. Eikä kännissä tai krapulassa synny mitään kelvollista.

Menestys ei siis tullut helposti, nopeasti kylläkin. Silti Liukkonenkin sai kokea tuskallisen epätietoisuuden vaiheen, kun 19-vuotiaana voitettu J. H. Erkon runokilpailu ei avannut kustantamojen portteja.
"Oli kauhea hinku saada kustannussopimus heti. Aloin epäillä, etten olekaan niin hyvä ja ettei Erkon kilpailulla ole merkitystä. Mutta epäilys auttoi kirjoittamaan vielä paremmin: Nyt näytän, perkele! En tehnyt mitään muuta, keskityin vain kirjoittamiseen, en lukenut ylioppilaskokeisiinkaan, myin lukiokirjat pois, kirjoitin aamuyöhön, kävin kokeissa ja jatkoin kirjoittamista."
No, yo-kokeet menivät "ihan hyvin" - äidinkielestä tuli E - ja Liukko-»
sen epätodennäköisimpänä pitämä viimeinen vaihtoehto, vanha ja kunnianarvoisa WSOY, tärppäsi.
"Jos ei olisi tärpännyt, olisin jatkanut samalla tavalla. Kirjoittaminen itsessään on niin tärkeää, ei se, että pääsee esiin. Olisin hyväksynyt tilanteen vähän katkerana mutta uskonut, että vielä joskus onnistun."

Loppu on historiaa. Kuten myös edeltävä, tavanomaisempi elämä: Liukkonen ei suinkaan ollut ihmelapsi, vaan kehnosti koulussa menestyvä poika, joka erottui muista vain piirustustaidollaan. Kirjallisuusharrastuksen hän aloitti 16-17-vuotiaana Uuno Kailaasta, ahdistuneiden oululaisnuorten perinteisestä suosikista, ja alkoi riimitellä itsekin. Pentti Saarikosken löytäminen merkitsi mullistusta.
Kuvaan kuuluivat myös liikuntatuntien luuserius ("Taiteilijat ovat monesti niitä, jotka valitaan viimeiseksi joukkueeseen ja joita kovikset potkivat pallolla päähän") sekä kolmilapsisen perheen rumpali-isä, joka opetti Miki-pojan soittamaan ja kuuntelemaan. Musiikki yhdisti alkaen Beatlesista ja päätyen punkin ja jazzin kolahtamiseen. Nyt kirjailija soittaa kitaraa The Scenes -bändissä ja on alkanut vasta luopua sävellys- ja sovitusdiktatuuristaan.
Sitten eteen tuli epätavallisin ja ratkaisevin seikka: vuonna 2008 Liukkosen äiti kuoli. Pitkän sairauden päätepiste laukaisi pojassa kirjoitusvimman.
"Tajusin kaiken rajallisuuden: kun kerran vain eletään, mennään sitten täysiä. Tuli fiilis, etten pelkää, mitä muut ajattelevat. Se oli aluksi outoa, en tuntenut ketään muuta, joka kirjoittaa runoja. Sitten aloin tulla enemmän esiin, menin baareihin, näytin runojani: Mitäs pidät? En välittänyt enää ollenkaan, mitä ihmiset sanovat."
Nyt Liukkonen on saavuttanut pisteen, jossa "fiilis on tosi hyvä, saa tehdä mitä haluaa ja se menee vielä läpi". Äidin kuolema väijyy jossain taka-alalla.
"Tuntuu, että se on teema, joka tulee toistumaan. Romaanissakin päähenkilön äiti kuolee heti."

Omaelämäkerralliseksi ainekseksi voi tulkita myös vihamielisyyden urheilijoita kohtaan sekä Liukkosen julkisuuskuvaan kuuluvan synestesian, aistimusten sekoittumisen. Se näkyy esimerkiksi tavassa, jolla muuan sivuhenkilö kokee keltaisen värin elokuvana.
Kirjailija itse nostaa "keltaisuuden" romaaninsa aiheeksi ja sanoo kirjoittaneensa "oman egon pois" julkaisemattomassa pienoisromaanissa jo vuosia sitten.
"En halunnut, että tämä on tyypillinen esikoisromaani, taiteilijan kasvukertomus. Kirjoitin omaelämäkerrallisuuden pois alta, ettei olisi halua kirjoittaa itsestäni tai laittaa omia luonteenpiirteitä mihinkään... Okei, päähenkilö on aika uusavuton kuten minäkin, mutta se on ehkä ainoa yhdistävä tekijä."
Naurahtelun katkoma konekiväärimäinen papatus luo vilpittömän kuvan, sillä se ei kätke ristiriitaisuuksia. Muutamia katkelmia:
"En ala väkisin haukkua menestyneitä kirjailijoita... Haluaisin pudottaa niitä vähän jalustalta... On paljon hyviä kirjailijoita, joita ei huomata... Kirjani ovat hyviä, sillä tavalla saa paljon huomiota. Okei, nyt puhuin itseni pussiin."
"Mua ärsyttää Suomessa vallalla oleva arkirealismi... Vaikka kirjani on aika absurdi, halusin että se olisi uskottava, että faktat olisivat oikein... Seuraavaan kirjaan haluan kehittää uuden kirjoitustavan, ettei se ole ’taattua Liukkosta’, vaan esimerkiksi suomalaista arkirealismia."
"Nämä pinnalla olevat kirjailijat tuntuvat vähän ohuilta... Mua ärsyttävät naurettavat asiat, kuten tylsät suomalaiset nimet, siksi käytin suomenruotsalaisia nimiä, ne ovat koukeroisempia ja paremman kuuloisia... Mä en tykkää monista tyypeistä, joita en ole lukenut."

Ei siis ihme, että toimittajien painotukset eivät tunnu oikeaan osuvilta. "Aina kun luen itsestäni, mua ärsyttää: taas tulee väärä kuva."
Mikä sitten olisi oikea?
"Siinäpä se, kun en tiedä."
Ehkä avuksi pitää ottaa teemat, joita Liukkonen poimii romaanistaan ja jotka voi liittää häneen itseensä.
"Mulle on tärkeää ostaa kallista. Välillä kulutan järjettömästi esimerkiksi vaatteisiin. Kirjaa kirjoittaessani minua kiinnosti pinnallisuus, tuhlasin hirveästi ja menin niin syvälle pinnallisuuteen, että se oli jo syvällistä. Aloin nähdä kapitalismissa jotain zeniläistä, kirjan ’uuszeniläisyys’ tuli siitä."
"Kritisoin paljon maskuliinisuutta, yhdistän sen kapitalismiin siinä mielessä, että kummassakin kilpaillaan ja tavoitellaan voittoa, tehokkuutta, kehitystä. Olen ollut pienestä pitäen feministi."
"Ja eläimiähän siinä pahoinpidellään, heikompia. On ihminen vastaan luonto, ja heikommat kärsivät."
Kärsivä luonto, äiti maa... Ajatuksen liito tempaa mukaansa. Sama pätee esikoisromaaniin, jonka polveilevat lauseet tottelevat mielijohteita, eivät draamadogmeja.
"Mukava kuulla. On hirveät paineet, täytyy myöntää. Olen ladannut romaaniin kauheasti odotuksia, toivon että se menisi läpi."
Sen etäisempi tulevaisuus ei askarruta. Kunhan vain saa kirjoittaa, vaikka sitten köyhänä. Kirjallinen ura on ollut tavoitteena Erkon kilpailusta asti, mutta ajatus ammattikirjailijan rutiinista tuntuu vieraalta.
Levoton rönsyily jatkuu ja leimaa myös kirjoittamista. Oman tekstin tiivistäminen ei ole helppoa.
Mutta tiivistäpä, mihin oikein pyrit.
"Tärkeintä on olla hirveän hyvä."