Artikkelin lähde Kaleva
Matti Ahde ja Timo Hakkarainen: Matti Ahde - sähkömies.
WSOY 2013.
Nyt se sitten tiedetään, kuka hankki Ouluun Ilmo Paanasen, värittömän, mutta osaavan kaupunginjohtajan, joka ei haaskannut työaikaansa klubeilla istumiseen. Ja sekin vielä paljastuu, kuka melkein sai puhutuksi Martti Ahtisaaren Oulun kaupunginjohtajaksi.
Asialla oli kukas muu kuin oululaisittain "meidän Matti", Hintanperän mökkeröisestä kansanedustajaksi, ministeriksi ja eduskunnan puhemieheksi kivunnut politiikan tehopakkaus.
Matti Ahteen muistelmakirja on piinaavan yksityiskohtainen, jopa ylipedantti kuvaus enemmän kuin vaatimattomista oloista lähteneen miehen noususta valtakunnan huipulle. Samalla se on kuvaus eräänlaisesta ristin tiestä, vaikeuksista, lyönneistä, tuskasta ja - riemukkaista voitoista.
Voittojen takana piilee kuitenkin menetyksiä ja rikottuja ikkunoita, joita on mahdotonta korjata. Huippupoliitikon elämänpyörä kun noudattaa tavallisen kuolevaisen lainalaisuutta, se ei pyörähdä taaksepäin teki mitä teki, kirjoitti mitä kirjoitti, vaikka hyvät muistelmat.
On sääli, että pohjoinen ja nimenomaan Oulun seutu, on menettänyt sellaisen puolestapuhujansa kuin Matti Ahteen eläkeläiseksi Helsinkiin. Hänelle olisi paljon käyttöä lobbarina nyt, kun Oulun ihme on muuttunut Oulun murheeksi.
Sellaiset kontaktit, mitkä Ahteella poliitikkovuosiensa jälkeen ovat, eivät saisi mennä hukkaan. Hintan poika voisi auttaa monessa vanhaa kotikaupunkiaan.
Ahteen muistelmien punaisena lankana on ihmisen usko itseensä ja osaamiseensa.
Osaaminen ei tule myötäsyntyisenä lahjana kenellekään, se on jatkuvaa tietojen hankkimista ja perusteellista asioihin perehtymistä. Muuten on vaikea toimia uskottavasti ja menestyksellisesti päättäjänä, ainakin sellaisena, joka sanoo rohkeasti mielipiteensä asiasta kuin asiasta ja uskaltautuu sähkömiehen koulutuksella rakentamaan vaikkapa oopperataloa.
Sen mitä Ahteelta jäi köyhän kodin takia oppimatta koulun penkillä, hän sanoo korvanneensa niin perusteellisella tietojen hankkimisella päätettävistä asioista, ettei häntä ainakaan tiedon puutteesta voida moittia.
Muistelmissa on tapana nostaa esille asioita, jotka ovat jääneet korventamaan muistelijaa.
Puoluesihteeri Kalevi Sorsa auttoi Ahdetta pääsemään kansanedustajaehdokkaaksi 1970, kun Oulun oikeistodemarit yrittivät pudottaa hänet listoilta.
Muutenkin Sorsan kanssa meni vuosikymmeniä mukavasti, jopa niin mukavasti, että Ahdetta tituleerattiin yhdessä Erkki Liikasen kanssa Sorsan poikueeksi.
Sitten tuli surullisen kuuluisa puhemiesjupakka 1989, jolloin Ahteen oli väistyttävä eduskunnan puhemiehen paikalta Sorsan hyväksi. Se aika jäytää vieläkin ja jäyti kaikesta päätellen myös Sorsaa loppuun asti.
Hän teki kömpelöitä yrityksiä asiantilan korjaamiseksi, mutta lämpimään kädenlyöntiin ja asioiden selväksi puhumiseen ei päädytty.
Veikkauksen niin sanottu käpälöintijuttu 2001 oli Ahteen mielestä osa ajojahtia, jonka kohteeksi hän joutui, menestystä ja mainetta kun oli tullut jo joidenkin mielestä liiaksi.
"Ylenmääräinen menestys ja positiivinen julkisuus synnyttävät alipaineen, joka luonnonlain tavoin ruokkii ympäristössä kateellisuutta ja pahansuopaisuutta."
Ahde kertaa nimiä kaihtamatta Veikkauksen jupakan tapahtumia, eikä lukija voi olla ihmettelemättä monia asiaan liittyviä kummallisuuksia.
Miksi Ahdetta itseään ei perusteellisesti kuultu asiassa? Miksi selvitystyön tekijäksi nimettiin kokoomustaustainen feministi Pirkko K. Koskinen?
Minua miellyttivät kovasti Ahteen ajatukset ja kauniit, jopa hellät sanat perheestään ja erityisesti vaimostaan. Avomielisesti hän myöntää aikaa jääneen aina liian vähän lapsille.
Käytännössä Hilkka-vaimo oli yksinhuoltaja Oulun-vuosina, eikä tilanne kovin paljon paremmaksi muuttunut etelään muuton jälkeenkään.
Miehen työ jatkuvine matkustelemisineen kutisti yhteisen ajan vähäiseksi. Politiikan ja yhteiskunnallisten asioiden hoidon lisäksi Ahdetta työllistivät urheilun järjestötoiminta ja - kuten hän itsekin sanoo - höyrähtäminen korviaan myöten oopperaan.
Mikä panee poliitikon jaksamaan ja tekemään työtä, jonka hedelmät eivät kuitenkaan kaikille maistu?
Kirjan luettuaan voi sanoa, että voimakkain jaksamisen lähde Matti Ahteelle lienee ollut se Hintanperän turvemökki, jossa elää kituutettiin päivä kerrallaan penniä venyttäen.
Silloin varmaankin pinttyi miehenalun mieleen ajatus, että parempikin maailma on luotavissa, jos kovasti yrittää.
Jos olisin ollut tämän kirjan kustannustoimittaja, olisin tiivistänyt opusta urheilun ja oopperan osalta. Mutta kiinnostava, sujuvasti kirjoitettu kirja tämä on näinkin.
Joni Skiftesvik
Artikkelin lähde Kaleva