Supermukula Simo ja muita muksuja

Sarjakuva-albumeita
Jari Terho: Mukula - Kuuluisat ensimmäiset sanat. Arktinen Banaani 2012.
Simon Leturgie, Yann, Jean Leturgie: Pikku Pielinen - Pieleen menee taas! Suomennos: Annukka Kolehmainen. Egmont 2012.

Kempeleläisen sarjakuvapiirtäjän, medianomiksi opiskelevan Jari Terhon strippisarja Mukula, alkuperäiseltä nimeltään "super"-sellainen on saanut varsin nopeasti nostetta.
Ensimmäiset stripit syntyivät 2008, äskettäin työ pääsi Bullsin syndikaattilevitykseen ja ensimmäinen kokooma-albumi ilmestyi.
Mukula-albumi on jaettu temaattisiin lukuihin, stripit eivät etene kronologisessa järjestyksessä.
Puolitoistavuotiaan Simon kommelluksista kertova sarja yhdistää arjen ja lapsen mielikuvituksen sinänsä mukavasti. Aiheita on löytynyt omasta kotipiiristä.
Terho on maininnut mieltymyksestään Bill Wattersoniin, ja Lassin ja Leevin vaikutus näkyy Mukulassakin: pojan fantasiakaverina on tapahtumia sarkastisesti kommentoiva Jussi Jänes.
Lapsisarjakuvat ovat useimmiten sympaattisia tapauksia, eikä Mukulakaan tee poikkeusta. Kovinkaan uusille urille sarja ei lähde, vaan pysyy lestissään perinteiden mukaan: lajin rajoitukset näkyvät, niitä ei rikota. Lällynkilttejä ei silti olla.
Paikoin kaipaisi kuitenkin enemmän uskallusta, mikä tietysti voi olla syndikaatin kannalta hankalaa.
Mukulan piirrostyö on karikatyrististä ja sinänsä siistiä. Terhon kynänjäljen kehittyminen näkyy jo yhden albumin sisällä: ote muuttuu sujuvammaksi, muttei liian sliipatuksi.
Yksityiskohtien ylenmääräinen viilaaminen olisi tämäntyyppisessä sarjassa turhaa.
Hahmon kehitys strippien sisällä on ripeää, mikä kertonee siitä, että sarjan ydin oli mietitty valmiiksi melkein lähtökuopissa.
Simo-pojalla on pienuudestaan huolimatta langat käsissään. Äiti ja muut jäävät altavastaajiksi.
Strippien loppukoukku rakentuu useimmiten verbaalihuumorille, mikä voi ajan myötä sitoa niin sarjaa kuin tekijää.
Mukula sisältää paljon mahdollisuuksia, joita ei vielä lyhyen ajan kuluessa ole ehditty käyttää. Sarjan lupauksia malttaa vielä odottaa: yllätyksille on varaa, ohi "ihan kiva" -linjan.
Klassisen Niilo Pielisen pohjalta sorvattu lapsisarjakuva Pikku Pielinen kuuluu sen sijaan siihen kaartiin, josta voi parhaimmillaankin sanoa vain "ihan kiva".
Esikuva on niin arkkityyppinen ja ylittämätön, että sen muokkaaminen vintiöpuolelle vaikuttaa turhalta.
Tosin helpoimpaan ratkaisuun, että yksisivuiset huumorisarjat kuvaisivat Niilon itsensä kommelluksia pikkupoikana, ei näennäisesti ole menty: päähenkilönä on Pielisen veljenpoika Nipa.
Idea rakentuu käytännössä kumminkin nuorennusleikkaukselle, huumori pohjaa toiminnalliselle tilannekomiikalle.
Rejuvenaatio eli nuorennus toimi esimerkiksi Pikku Pikon tapauksessa, mutta siinä tehtiin enemmän töitä asian eteen: Pikon ja Fantasion alkuperäisistä pitkistä humoristisista seikkailuista siirryttiin puhtaisiin lyhyisiin hupisarjoihin, tyylilaji vaihtui.
Pikku Pielisen ja Niilo Pielisen viritys on yksi yhteen, mikä latistaa tunnelmaa.
Tietysti voisi halutessaan puhua kunnianosoituksesta, uustulkinnasta taas ei.
Tuo on osaltaan sääli, koska Pikku Pielinen on aivan toimivasti piirretty sarja. Ideoissa kaivattaisiin kuitenkin enemmän mielikuvitusta ja liioittelua, vaikka varioida yritetäänkin.
Käsikirjoittajat Yann ja Leturgie ovat toisaalta tottuneet lämmityksiin, onhan heidän meriittilistallaan useita Lucky Luke -albumeita.
Sauli Pesonen



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva