Artikkelin lähde Kaleva
Oulun kaupunginteatteri: Kätilö. Alkuperäisromaani Katja Kettu. Dramatisointi Paula Salminen. Ohjaus Heta Haanperä. Lavastus Kalle Nurminen. Puvut Pasi Räbinä. Koreografia Satu Tuomisto. Valot Matti Helske. Äänet Olli Paakkolanvaara. Rooleissa: Elina Korhonen, Tomi Enbuska, Janne Raudaskoski, Miina-Anniina Heiskanen, Anneli Niskanen, Aki Pelkonen, Anne Syysmaa, Anne Rautanen, Miko Kontturi sekä avustajia. Tanssijat Hanna Appel, Antti Kairakari, Juha Pykäläinen, Kaisa Rundelin, Elena Ruuskanen, Sami Vartiainen.
Suuri näyttämö 8.9.
Katja Ketun Kätilö ei tee näyttämöllä niin vahvaa vaikutusta kuin kirja. Ketun animismia, maagisuutta, lihallisuutta ja maan makuista runollisuutta ei onnistuta täysimittaisesti kantamaan teatterin lavalle.
Ei vaikka ämpärit roikkuvat ämmänlängissä ääriään myöten täynnä teatteritekniikkaa, liikettä, valoa ja ääntä.
Suuri näyttämö ei vain tule niin märäksi rakkauden kaipuusta kuin romaani.
Pimitetyt teot, internointi ja salatut leirit voisivat myöskin tulla näyttämöllä räikeämmin julki, nyt kun niistä uskalletaan puhua.
Ohjaaja Heta Haanperä toteuttaa kyllä liikekannallepanon yhdessä koreografi Satu Tuomiston kanssa. Haanperä sotii suuren näyttämön avaruutta vastaan ja Kätilön lemmen puolesta kaikilla teatterin aseilla.
Silti tuntuu, että materiaalin ja keinojen runsaus hämärtää päämääriä eikä maali pysy tarpeeksi kirkkaana edessä.
Johtotähdeksi valittu rakkausteema polveilee sotaisan sinfonisen rakenteen ja teatteriin integroitujen tanssikohtausten sisällä välillä hukkumaisillaan, mutta loppua kohti kasvaen ja kirkastuen.
Näyttämö välkkyy, soi ja pyörii kuin hullunmylly.
Näyttämötoteutus on sotatapahtumien ja rakkauden ristisiitos. Sota vie ja rakastavaiset vikisevät. Kätilö (Elina Korhonen) uhmaa kohtaloaan, vaikka toiset varoittavat, että kyllä sota vielä ottaa hänestäkin otteen.
Niin sota tekee. Se iskee saastaiset kouransa myös Kätilöön ja hänen suojatikseen ottamaansa kolttatyttöön Mashaan ihan niin kuin Äiti Pelottoman lapsiin.
Kätilön päähenkilö kuitenkin säilyttää sisäisen moraalinsa, rakkautensa ja hellyytensä toisin kuin Bertolt Brechtin päähenkilö sodassa.
Siksi Kätilö on humaani ja kaunis kertomus, vaikka sota ei ylevöitä ketään.
Oulun kaupunginteatteri teki fiksusti, kun tarttui Ketun tekstiin. Kettu on eturintamassa puhkomassa myyttejä ja tuottamassa uusia arvioita sodan osapuolten tekosista. Leirien kaikkia salaisuuksia ei ole vieläkään purettu.
Kätilöä kantaa Kätilö. Näyttelijä Elina Korhosen roolisuoritus Fräulein Schwesterinä/ Villisilmänä on mittava ja ansiokas. Jo oli aika, että Elina Korhoselle löytyi tällainen tehtävä, jossa hän saa esittää laveaa tunneskaalaa ja paljastaa karismansa.
Korhonen on roolissa naisellinen ja viehättävä. Ei haittaa, vaikka hoikka Korhonen ei ehkä vastaa romaanin luomaa kolhompaa ja ronskimpaa kätilön kuvaa. Näyttämöllä hän on vahva.
Johanneksen (Tomi Enbuska) rakkaus lepattaa levottomasti siellä täällä.
Paitsi rakastaja Johannes on Babi Jarin massamurhissa traumatisoitunut SS-upseeri. Enbuska pääsee revittämään koko maskuliinisella ja animaalisella arsenaalillaan. Sodan aaveet seuraavat häntä aivan konkreettisesti.
Adolfiinin avulla kauhut kestävä Johann Angelhurst anelee ainetta lopulta kuin koira.
Tällaiset vahvat kuvat jäävät esityksestä verkkokalvolle.
Kuten esityksen alussa suorina kuin soittorasian nuket tanssivat saksalaissotilas (Antti Kairakari) ja hänen heilansa (Elena Ruuskanen) sekä eläväksi muuttuva valokuva Babi Jarin uhreista.
Runeberg-palkintoraati kiitti Katja Ketun hurmaavaa kieltä ja lauseen rytmiikkaa. Itse asiassa Ketulla on useita kieliä, joista näyttämölle pääsi pieniä näytteitä.
Ketun kieli solisee näyttämöllä etenkin hellittelyissä, nimittelyssä ja manaussanoissa.
Paula Salmisen dramatisointi seuraa uskollisesti romaanin käänteitä, paitsi että yksi romaanin taso eli Kuolleen miehen päiväkirjamerkinnät ja vakoilutoimet on jätetty pois.
Joitakin roolihenkilöitä on deletoitu tai yhdistetty.
Kettu toteaa kertovansa sodan hiljaisista: naisista, lapsista ja sotavangeista.
Kätilössä kiitollista onkin sävykkäiden naisroolien rikkaus, niistä on teatterissa yhä pula. Nimihenkilön kohtalonsisaria ovat "Lapin Greta Garbo" Lispet Näkkälä, Heta ja Masha.
Lispetiksi löytyi tanssinopettajaopiskelija ja discodancen SM-voittaja, iloinen ja sähäkkä Miina-Anniina Heiskanen. Lispet-raukka on esityksen valopilkku ja ilopilleri.
Jouni Näkkälän (Aki Pelkonen) hellu Heta (Anne Syysmaa) löytyy Navetasta vasta näytelmän jälkipuolella.
Kolttatyttö Masha saa sydämen syrjälleen. Anne Rautanen on roolissa hellyttävä. Orpo Masha saa näytelmässä viimeisen sanan. Hän pelastaa Villisilmän vauvan toisin kuin kirjassa.
Saksalaisupseeristoon kaipaisi lisää jyrkkyyttä. Vaikka Herman Gödel (Janne Raudaskoski) rakastaakin teatteria ja musiikkia, hänessä on myös natsiverta ja likaveristen surmaajan geenit.
Kätilö kaventuu, jos sitä katsoo vain lovestoorina. Sotahistorian aukot ja nimettömät uhrit huutavat huomiota.
Teatterin mahdollisuuksista synnyttää kauneutta toki nauttii niinä hetkinä, kun Kalle Nurmisen näyttämölava on kallellaan yleisön suuntaan ja Matti Helskeen valot laskeutuvat Villisilmän ja Johanneksen päälle kuin tähtisade.
Kätilössä näkyy yritys tuottaa liikkeellä ja tanssijoiden avulla uudenlaista esittämistä, kerronnan kieltä.
Liika on kuitenkin liikaa. Pasi Räbinän pukujen harkittu värikartta ja Lapin tundraa jäljittelevä näyttämömaisema ovat linjassa. Mutta kun päälle tulevat heiluvat valomatot, puheen yli ajetut äänitehosteet, koreografioitu sotilasäksiisi ja alustava dokumenttifilmikavalkadi, tuntuu kuin vaikutusta haettaisiin verenmaku suussa.
Kirjailijan tuhti taustatyö näkyy pienissä yksityiskohdissa: "Täällä leirillä tapahtuu vääriä asioita."
Ei tarvita muuta. Kirkas väite. Ei tarvita älämölöä.
Eeva Kauppinen
Artikkelin lähde Kaleva