Artikkelin lähde Kaleva
Carita Forsman Kaleva
Oulu "Musiikki on vain yksi työkaluista. Se ei tee elokuvan tekemisestä vaikeampaa tai helpompaa, vain erilaista", yksinkertaistaa oululainen ohjaaja Mika Ronkainen.
"Jos esimerkiksi haluamme päästä johonkin menneeseen tunnetilaan, ja siihen liittyy musiikki, niin musiikin avulla siihen pääsee helposti yhä uudestaan ja uudestaan", hän jatkaa.
Ronkaisen uusin dokumentti, Laulu koti-ikävästä, sai ensi-iltansa sunnuntaina Nordisk Panorama -festivaaleilla Oulussa.
Laulu koti-ikävästä ei ole puhdas dokumentti. Eikä sitä voi oikeastaan kutsua edes musiikkidokumentiksi.
"Laulu koti-ikävästä muistuttaa enemmän musikaalia kuin dokumenttia. Ainakin siinä mielessä, että erikseen rakennetut musiikkikohtaukset alkavat kesken tarinaa", Ronkainen sanoo.
Ronkaisen elokuva kertoo haukiputaalaisen ex-popparin Kai Latvalehdon Ruotsissa vietetystä lapsuudesta, juurettomuuden tunteesta ja sen aiheuttamista kipukohdista. Tarina sivuaa globaalisti pakolaisuutta sekä samalla yksilön kasvua aikuiseksi, tilinteosta vanhempiinsa ja tässä tapauksessa jo eläkkeellä olevaan isään.
Tarinaa keritään eteenpäin Kain ja Tane-isän yhteisellä automatkalla Göteborgiin, mutta tyypilliseksi roadmovieksikaan sitä ei voida nimittää.
"Useimmiten dokumenteissa viitataan menneisyyteen. Niiden kuvaaminen tai esittäminen jälkikäteen on tässä elokuvassa ratkaistu musiikin keinoin. Eli elokuvan kehyskertomus sivuaa suomalaisten suurta muuttoa 1960-70-luvuilla Ruotsiin, ja sen kuvaamiseksi sijoitimme elokuvaan musiikkiesityksiä, jota tekevät elokuvasta musikaalinomaisen", kertoo Mika Ronkainen.
Esitykset pohjautuvat aikalaismusiikkiin ja ne on elokuvaan versioitu uudelleen ruotsinsuomalaisyhtyeiden voimin.
"Love Records julkaisi vuonna 1973 levyllisen suomalaisten emigranttien tekemää musiikkia. Löysimme sen ja äänitimme kappaleet uudelleen."
Kyseistä levyä ei koskaan julkaistu cd-muodossa, mutta nyt uudelleen sovitetut kappaleet on tarkoitus julkaista myöhemmin omana soundtrackinä.
Tämänkertaisessa Nordisk Panoramassa on sivuttu musiikkielokuvaa muutoinkin.
Ronkaisen lisäksi esillä ovat olleet muun muassa J-P Passin ja Jukka Kärkkäisen ohjaama Kovasikajuttu (The Punk Syndrome 2012) ja Kirsten Kristjansdottirin Grandma Lo:Fi - The Basement Tapes of Sigridur Níelsdóttir.
Jälkimmäinen dokumentti kertoo rouvasta nimeltä Sigridur Níelsdóttir, joka alkoi 70-vuotiaana tehdä omaa musiikkia olohuoneessaan. Sävelet löytyivät lusikoilla, kattiloilla ja vesihanoilla. Seitsemän vuotta myöhemmin hän oli julkaissut 59 albumia.
"Elokuvan aihe oikeastaan valitsi minut. Sigridur on niin valloittava persoona, että hänestä oli pakko tehdä elokuva. En tiedä, tulenko koskaan tekemään enää lisää dokumentteja, mutta muita elokuvia ihan varmasti. Olen itse myös muusikko, joten tämän aiheen ympärillä työskentely oli luonnollista", kertoo Kirsten Kristjansdottir.
"En myöskään luokittele omaa elokuvaani dokumentiksi, koska se antaa vain yhden näkövinkkelin päähenkilööni. Mutta oli sitten kyse musiikkielokuvasta tai dokumentista, jos siinä esiintyvä ihminen on tylsä, niin sitten elokuvakin on tylsä. Sitä ei pelasta mikään", lisää Kristjansdottir.
Kaksi edellä mainittua elokuvaa ovat mukana pohjoismaisessa dokumenttikilpailussa, jossa kisaa myös jo paljon mainetta ja kunniaa niittänyt Kovasikajuttu, joka kertoo neljän kehitysvammaisen muodostamasta punk-yhtyeestä Pertti Kurikan Nimipäivät.
Ohjaaja Jukka Kärkkäisen mielestä tässä dokumentissa musiikki ei kuitenkaan ole pääosissa.
"Meidän elokuvamme voima piilee päähenkilöissä. Jos ajattelemme vaikka karismaattista Jack Nicholsonia niin sama juttu. Ihan sama minkä roolin hänelle antaa, niin karsimaa riittää. Minä tutustuin näihin tyyppeihin, tähän bändiin ja siitä syntyi elokuva."
"Vitsikkäästi voisi sanoa, että jälkeenpäin siihen liittyi myös musiikki", sanoo Kärkkäinen.
Laulu koti-ikävästä, Finnkino Plaza 25.9. klo 12.
Artikkelin lähde Kaleva