Kaikki muuttuu kirveeniskusta

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri. Anton Tšehov: Kirsikkapuisto. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Kaisa Korhonen. Lavastus Kari Junnikkala. Puvut Ina Jakobsson. Koreografia Aita Vuolanto. Musiikki Lauri Heikkinen. Valosuunnittelu Marko Kallela.

Näyttelijät Hannele Nieminen, Mari Lehtonen, Heli Haapalainen, Hannu Pelkonen, Mikko Korsulainen, Mikko Leskelä, Ari Piispa, Jaana Kahra, Kari J. Ristolainen, Olka Horila, Juhani Juustinen, Janne Raudaskoski, Oona Mehtälä, Samuli Kokkonen, Eerika Arposalo, Risto Kivelä, Jukka Isokoski, Pekka Kurttila, Lauri Heikkinen.

Missäs ne konstit nyt ovat, kysyy ränsistyvälle kotitilalleen palannut tilanomistajatar Ljubov Andrejevna Tšehovin näytelmässä.

Konstit ovat äkkiä hukassa kun maailma myllertää ympärillä. Suurten mittakaavojen muutosta ei huomaakaan ennen kuin se räjähtää silmille.

Myllerryksessä ihminen pyrkii jatkamaan toimiaan ennallaan, turvautuu arkeen ja siihen konkreettiseen mitä hänellä on ympärillään.

Niin tekee myös tilanomistajatar. Hän koettaa vielä hetken pitää kiinni siitä mitä hän kutsuu elämäkseen, onnekseen.

Juhlat jatkuvat vaikka velaksi, ja vaikka maa järisee ympärillä.

Kirsikkapuisto on niin täyteen kirjoitettu, että siinä riittää materiaalia hyvin erilaisiin painotuksiin.

Tšehovin kanssa ei jää kädet tyhjiksi tässäkään räjähdysalttiissa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Ohuemman tekstin kanssa saattaisi tulla vastaan kysymys teatterin mielekkyydestä, kun todellisuus ympärillä on suurempaa tragediaa.

Tässä hetkessä Tšehovista voi nousta esiin vaikkapa kysymykset valta-aseman oikeutuksesta ja humaanista kohtelusta.

2000-luvulla näytelmä ei rajaudu enää itänaapuriimme Venäjälle, vaikka siellä se edelleen tapahtuu.

Kirsikkapuistossa eletään murroskautta, jossa aatelisperheen toimettomat vesat eivät suuressa päättämättömyydessään ja löyhäkätisyydessään enää kanna vastuuta osaamisesta, perinnöstä eivätkä ympärille rakentuneen yhteisön turvatusta tulevaisuudesta.

Tila on konkurssissa kuin liiketaloudellinen yritys. Siitä seuraa työttömyyttä ja epävarmuutta.

”Sanovat, että olen syönyt koko omaisuuteni karamelleinä...”, nauraa tilanomistajaveli Gajev. Makea elämä on kuitenkin päättymässä.

Kirsikkapuistossa ei ole kysymys vain kirsikkapuistosta. Siinä on sisällä samanlaista itsestäänselvänä pidetyn arvomaailman, arvojärjestyksen ja maailmanjärjestyksen murtumista kuin USA:n terrori-iskun ja eri osapuolten sodanjulistusten yllättämässä länsimaisessa yhteiskunnassa juuri tänä päivänä.

Toisen kerran Kirsikkapuistoa ohjaava Kaisa Korhonen tuntee Tšehovinsa. Hän tuntee tekstin pieniä vinkeitä myöten tarkasti ja taitaa myös rakastaa sitä.

Ainakaan Korhonen ei ole deletoinut pätkääkään nelinäytöksisestä näytelmästä.

Eikä hän väännä sata vuotta vanhaa tekstiä väkisin tähän päivään ja pakota siitä ulos vastauksia päivänpolttavaan tilanteeseen.

Ohjaaja on jättänyt assosiaatioiden mahdollisuuden katsojalle. Yhteyksien näkeminen tai kuvitteleminen ovat aivan siitä kiinni miten itse kukin haluaa linkittää ympärillään kuulemaansa ja näkemäänsä faktaa ja fiktiota.

Kirsikkapuiston voi katsoa aivan vapaasti ilman sidosta tähän päivään tai huomiseen. Kirsikkapuiston voi katsoa vaikkapa nautiskellen Martti Anhavan suomennoksen tarjoamista tekstillisistä herkkupaloista.

Korhosen (ja Tšehovin) hyve ja pahe on se lataus, jolla hän kuormittaa lähes jokaisen repliikin.

Tuntuu siltä, ettei näyttämöllä lausuta merkityksetöntä virkettä. Sieltä ei päästellä mitäänsanomattomuuksia edes sivulauseissa eikä vanhan Firsin mutinoissa.

Teksti vaatii katsojalta herpaantumatonta tarkkaavaisuutta. Tšehov on sisällöntuottajana armottoman syvällinen.

Ihan niin kuin tapahtumisen pintataso on yhtä juhlaa ja hehkeää kuin kirsikan kukinta, niin on sisällä syvää ja tummanpuhuvaa lihaa ja verta.

Ensi-illassa osa yleisöstä tuntui vähän uupuvan ja turtuvan tekstirunsauden keskellä ja kesken elämänfilosofisten pohdintojen.

Tšehov itse täräyttää henkiselle laiskuudelle avokämmenellä. Opiskelija Trofimovin suulla hän syyttää, ettei suurin osa älymystöstä etsi mitään eikä tee mitään.

Tällä kertaa Korhonen nostaa näytelmästä esiin kaksikon, jossa on kolme henkilöä.

Väistyvällä, luovuttavalla puolella ovat tilanomistajatar Ljubov Andrejevna (Ranevskaja) ja hänen veljenä Gajev, ja nousussa, uusien osaajien joukossa kauppias Lopahin.

Vaikka katsojaa johdatellaan lähinnä Ljubov Andrejevnan tunnetilojen mukana, olemme paikalla ainoastaan silloin kuin Lopahinkin.

Oikeastaan Lopahin on huomattavan merkittävä henkilö tässä näytelmässä, joka usein viedään läpi slaavilaisen melankolian vallassa ja kirsikkapuiston raiskaajia syyttävällä sormella osoitellen.

Herrat ja talonpojat ovat sikin sokin, sanotaan näytelmässä. Sikinsokisuus ja uusi järjestys näyttäytyy mainitun kaksikon kautta. Toki joukossa on muitakin nousukkaita.

Rakastettua ja tuhlaavaista Ljubaa esittää Hannele Nieminen. Hänessä on uudenlaista rehevyyttä ja pehmeyttä. Ranevskajan rooliin on tuotu keveyttä, kevennystä, joka kannattelee näytelmää ratkaisevaan iskuun asti.

Tšehovin itsensä mielestä Kirsikkapuisto on komedia. Komediallisuutta siitä kuitenkin joutuu kaivelemaan.

Näytelmän kantaesittäneen Moskovan Taiteellisen teatterin johtaja, ohjaaja ja näyttelijä Konstantin Stanislavski totesi kirjailijalle, että jos näytelmä on Tšehoville farssi, tavalliselle ihmiselle se on tragedia.

Ljuban veli Gajev on Lopahinin mielestä ämmä. Hannu Pelkonen tekee Gajevista tunteellisen ja lämpimän ihmisen, jonka leppoisuus ja saamattomuus on tässä kontekstissä yhtä ärsyttävää kuin sisarensa päättämättömyys ja itsepetos.

Ljuba on yhteisössä kuin mehiläiskuningatar, jonka ympärillä kaikki pyörii ja pörisee, jota kaikki rakastavat ja suojelevat.

Tšehov on kertonut jättäneensä Lopahinin rooliin avaruutta tehdä miehestä kulloinkin mieleinen. Mikko Korsulainen on Lopahinina rehellinen ja miellyttävä mies, työteliäs luottoyksilö, paras kuhnuri, jolle ei naureta vaikka hän sanoo olevansa könsikkä.

Luultavasti juuri Korsulaisen Lopahin tuntuu meidän tehoyhteiskuntamme aktiiveista näytelmän järjen ääneltä ja hänen tuloksellinen toimintansa toivottavalta mallilta.

Kukapa sitä aateliseen toimetonta ja nautiskelevaa elämää ihanan mutta ränsistyvän kirsikkapuutarhan katveessa kaipaisi?!?

Kirsikkapuistossa on tärkeässä osassa koko yhteisö, kollektiivi, ja jokaisen yksilön panos.

Korhonen ei anna näytelmän kaatua heidän risteileviin tulevaisuuden filosofisiin pohdintoihinsa. Kun henkilöt vuoron perään pääsevät selittämään kohtaloaan ja näkemyksiään, ohjaaja naurattaa muuta joukkoa puheen päälle melkein kuin ilkamissa.

Työstä ja hedelmällisestä työstä puhutaan Kirsikkapuistossa ihan niin kuin Vanja-enossakin. Tšehov uskoi ihmisen muutokseen kahden sadan tai kymmenen tuhannen vuoden kuluttua.

Kirsikkapuistossa ei ihmisen mieli meinaa muuttua kirveelläkään.

Kirsikkapuiston lavastajana Korhosella on Oulussa sama kumppani kuin Lilla Teaternissa 80-luvun alussa.

Ouluun tehty lavastus- ja valoratkaisu aiheuttaa ensimmäisenä lähes samanlaisen ihastuneen elämyksen kuin Vanja-enon lavastus kirjailijan puolisolle Olga Knipperille aikoinaan Taiteellisessa teatterissa.

Pyörönäyttämö on jaettu huoneiksi läpivalaistavilla verkkoseinillä. Ne luovat tilan jatkuvuuden tuntua. Talo ei kutistu yhdeksi huoneeksi kerrallaan vaan elää tyylihuonekaluilla kalustetuissa eri huoneissa läsnä olevien ihmisten osin päällekkäisissä toiminnoissa.

Rinnastus valaistuun nukketaloon on vähän osoitteleva mutta toimiihan se.

Ainoastaan näytelmän toinen näytös ei tapahdu sisällä talossa. Silloin puiden kehystämän pyörönäyttämön keskellä on suihkulähde ja kehällä hautakiviä, tahallisen mauttomia patsaita ja penkkejä.

Pyörönäyttämö pyörii lähes koko näytöksen ajan hitaasti kuin kello myötäpäivään. Kun se pysähtyy, näytelmän nuorin pari - Trofimov (Mikko Leskelä) ja Anja (Mari Lehtonen) - työntävät sen näyttävästi liikkeelle.

Tässä kohtauksessa kaikki ovat vaaleissa asusteissa ja hohtavat iltavalaistuksessa. Näytelmän linjakkaat, aikakauteen sovitetut puvut on suunnitellut Ina Jakobsson lopputyönään Taideteolliseen korkeakouluun.

Seuraavassa kohtauksessa veljeään huutokaupasta odottava Ljubov Andrejevna laukkaa punaisissaan talon huoneiden läpi vastapäivään, tulkinnallisesti kielteisen kehityksen, vaikeuksien suuntaan.

Liike pysähtyy vasta kun lopullinen isku tulee, se odotettu, joka sinkoaa ihmiset tahoilleen yllättävän valmiiden suunnitelmiensa mukaan.

Loppukohtauksessa talo on tyhjennetty ja pilkottu paloiksi kuten kohta tehdään kirsikkatarhalle.

Lapsuuteen kaipaa yhden lapsensa kuolemalle menettänyt Ljubov Andrejevna. Lapsuutta muistellessaan hän tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Yksilötasolla tarinassa on regression, taantuman halua.

Kaisa Korhonen tuo lapsuuden lavalle ja lähelle kahden oikean lapsen avulla (Oona Mehtälä ja Samuli Kokkonen). He ovat Ljuba ja hänen veljensä pieninä.

Mutta miksi lapsuus nostetaan näin vahvasti esiin? Onko se viattomuuden olotila?

Tšehovin komediassa puhutaan paljon rakkaudesta.

Näytelmässä puhutellaan rakkaita ihmisiä slaavilaiseen tapaan kauniisti hellittelynimillä, diminutiivilla.

Kirsikkapuistossa huikennellaankin vähän ja vihjataan kevytmielisyyteen.

Ainoa täyttymättä jäävä rakkaus on näytelmän menestyjän, Lopahinin ja Varjan, Ljubov Andrejevnan ottotyttären (Heli Haapalainen) välinen. Muuten toimen mies Lopahin ei saa kosittua eikä ehkä haluakaan.

Rakastumisten verkosto on sotkuinen niin kuin todellisuudessa.

Näytelmän rakastetuin henkilö Ljubov Andrejevna palaa lopulta sairaan toisen aviomiehensä luo Pariisiin. Sairas mies pommittaa sieltä häntä sähkeillä, missä voi nähdä rinnastuksen Tšehovin omaan elämään kaukana vaimostaan ja sairaana Jaltalla.

Muutoksen vaikeutta kuvaavan näytelmän loppu on omistettu vanhalle lakeijalle Firsille.

Ukkeli unohtuu taloon, josta ei halunnut lähteä edes orjien vapautuksen tapahduttua.

Juhani Juustinen ei ole ulkomuodoltaan tarpeeksi vanha Firsiksi. Muuten hän tekee vanhasta miehestä arvokkaan ja uskottavan.

Kuolemaisillaan vanhus kaatuu lasten keinuhevosen viereen. Hevonen on näytelmän ja sen kirjailijan henkilöhistorian tuntevan Kaisa Korhosen kaunis kunnianosoitus Tšehoville.

”Ihminen on tohelo”, ovat näytelmän viimeiset sanat.

Keinuhevonen jää pimenevälle näyttämölle nyökyttelemään päätään.

EEVA KAUPPINEN

Mika Friman

Rahasta ja rakkaudesta. Tšehovin Kirsikkapuiston henkilöt puhuvat enimmäkseen talouden ja rakkauden nousu- ja laskusuhdanteista. Simeonov-Pištšikin (Ari Piispa, keskellä) seurassa päähenkilöt Ranevskaja (Hannele Nieminen) ja Lopahin (Mikko Korsulainen).

Artikkelin lähde Kaleva