Äidin ja hänen tyttärensä kiirastuli

Pohjoismainen kantaesitys

Oulun kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Kate O´Riordan: Pimeyden kita. Suomennos Kirsi Porkka. Ohjaus Leena Salonen. Lavastus Sakari Murtola. Puvut Anna-Maija Valta. Valot Aarne Turunen. Äänet Kari Koret. Näyttelijät Anneli Niskanen, Hannu Kangas, Johanna Nuorala, Ritva Grönberg ja Risto Salminen.

Usein sanotaan, että joku on kamalan hyvää tai kamalan kaunista.

Jos sanoo, että näytelmä Pimeyden kita on kamalan hyvä, niin silloin tekee oikeutta sekä kamala-sanalle että hyvä-sanalle. Pimeyden kita on myös kamala ja hyvä.

Irlantilaiset tai Irlannin suunnalta tulevat näytelmäkirjailijat ovat viime vuosien aikana elävöittäneet eurooppalaisia teattereita järisyttämällä niitä kamalasti.

Irlantilaissyntyinen Kate O´Riordan on kirjoittanut Pimeyden kidan, jonka Kirsi Porkka on suomentanut Oulun kaupunginteatterille.

Suomennettu näytelmä on harvinainen siksikin, että se on jo lukuelämyksenä kiinnostava. Pimeyden kitaa voi kutsua jopa lukudraamaksi.

Kun sitä sitten katsoo äidinkielenopettajavaltaisessa ennakkoesityksessä, tuntee, miten tämä keskivertoa homogeenisempi yleisö vetää henkeä rankan näytelmän eri vaiheissa. Lopulta yleisön hiljaisuus on suorastaan pelottavan tyrmistynyttä, kun kaikki kauheuden kerrokset ja kierrokset paljastuvat krahisevan kauniin taustamusiikin auvoisesti soidessa.

1990-luvun puolivälissä valmistunut Pimeyden kita kertoo - kuinkas muuten tänä teatterisyksynä! - vaihteeksi taas perhehelvetistä, jonka keskiössä on alkoholistiäidin (Anneli Niskanen) ja tämän murrosikäisen tyttären (Johanna Nuorala) keskinäinen suhde. Samaa asiaahan pohditaan myös Kajaanin uutuudessa, Reko Lundánin Aina joku eksyy -näytelmässä. Siinä tosin näkökulma on huomattavan tragikoominen Oulun uutuuteen verrattuna.

Juoneltaan loistavasti kehkeytyvässä, rakenteeltaan perinteisen tyyppisessä kamarinäytelmässä kaikki tapahtuu niin tyylikkäässä korkessa aulamaisessa huoneessa, että Kajaanin viimekesäisten asuntomessujen luksustalojen suunnittelijatkin olisivat voineet kadehtia sen mittasuhteita ja niukan eleganttia sisustusta hienosti ripustettuja taideteoksia myöten.

Sakari Murtola on luonut tämänkertaisen onnelan tyylikkäät puitteet kulturellin uusperheen asua ja kutsua ystäviään loistavasti suunnitellulle ja valmistetulle illalliselle.

Elegantit puitteet ovat osa sitä täydellistä hämäystä, jonka kokijaksi ja perheriitojen seuraajaksi katsoja joutuu.

Leena Salonen, joka on ohjannut ennenkin intensiivisiä esityksiä pienelle puolelle, on rutistanut viisihenkisen työryhmänsä vimmaan, jolla yhtä aikaa hämätään ja vihjataan, joka tapauksessa pyöritetään katsojaa tunneskaalan laidasta laitaan.

Anneli Niskanen tekee alkoholi- ja ihmissuhderiippuvuudessaan viimeisen päälle raadollisen osasuorituksen naisena, joka äidinrakkaudestaan huolimatta alistetaan nöyrtymään kaikki rajat alittavaan poikaystävän (Hannu Kangas) miellyttämiseen, pedofiliaan saakka.

Johanna Nuorala, joka löydettiin lukiosta tähän rooliin, on tosi. Hänen pieni kömpelyytensä ammattilaisten joukossa on linjassa näytelmän puhtoisen tytön aidontuntuisen olemuksen kanssa. Siihen sisältyvät niin alun ujous kuin muutoksen jälkeinen jurouskin.

Alkuperäisessä tekstissä äitinsä au-lapsi on mustan isän tytär, ja Oulun tulkinnassakin asiasta puhutaan, mikä ei tässä viitekehyksessä olisi ollut mikään välttämättömyys.

Hannu Kankaan tulkitsemalla menestyskirjailijalla on yhtä rikkinäinen tausta kuin hänen asuinkumppanillansakin, tällä alkoholisoituneella naistenlehden toimittajalla.

Kahden älykkään ja toisistaan monimutkaisesti riippuvaisen ihmisen suhteesta syntyvät esityksen kipeimmät dialogit, käynnistyvät kauheimmat tapahtumat ja sopimukset. Näiden kahden puheissa ja teoissa myös tytär on vahvasti läsnä, vaikkei juuri silloin näyttämöllä olisikaan.

Ylempää keskiluokkaa edustava ystäväpariskunta, joka yrittää vilauttaa normaalielämän mallia perhehelvettiin, rikastaa esityksen monimuotoisuutta.

Ritva Grönberg naistenlehden päätoimittajana, sekä äidin että tyttären puuhakkaana uskottuna, vaikuttaa siltä kuin saapuisi tuulettamaan ystävättärensä kotia joka kerta kun astuu näyttämölle. Risto Salminen on täysosuma pienessä ystävättären aviomiehen roolissaan, jossa hän toimii kuin yleisön peili.

Hänen tunteensa ja ulalla olonsa, vähittäinen oivaltaminen ja paheksunta on kuin hän olisi yleisön puolesta esinäyttelemässä, mitä meidän kaikkien mielessä noin keskimäärin liikkuu.

Kaisu Mikkola

Kirsti Laurinolli

Äiti ja hänen tyttärensä. Anneli Niskanen ja Johanna Nuorala Pimeyden kidassa.

Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva