Lapsuuden ympäristö

Muistikuvia oululaisen päivähoidon taipaleelta

Kaarina Niskala Hilkka Inkala, piirrokset

Euroopan rakennusperintöpäivien tämän vuoden teemana on Lapsuuden rakennettu ympäristö. Se johdattaa ajatukset eri sukupolvien kokemuksiin hyvinkin erilaisista kasvuympäristöistä.

On kiinnostavaa verrata, miten tämän päivän leikkeihin rakennetut alueet poikkeavat vaikkapa sata vuotta sitten hyväksi koetusta ympäristöstä. Minkälaiset muistot heräävät lapsuuden löytöretkistä, puukaupungin pihapiireistä, seikkailumetsistä tai lastentarhojen leikkialueista.

Tiedämme, että lapsuuden ympäristö on pohjana myöhemmille ympäristökokemuksille. Mielikuvat eivät ole vain visuaalisia, vaan lapsi lukee ympäristöään kaikilla aisteillaan. Siihen kuuluvat niin hajut, maut, äänet, pakkanen ja helle kuin kerrotut tarinat, joita oma mielikuvitus vauhdittaa.

Lapsuuden rakennettuun ympäristöön, lastentarhojen, päiväkotien ja asuinalueiden leikkipaikkoihin on syytä kiinnittää huomiota. Lapsiystävällinen ympäristö antaa mahdollisuuksia lapsen toiminnalle. Sen tulee myös olla sekä turvallinen ja helposti hallittavissa että salaperäinen ja kiehtova.

Oulun kaupunkiympäristö oli 1900-luvun alussa vielä mittakaavaltaan pientä. Etäisyydet olivat lyhyitä ja kaupunkialue helposti hallittavissa. Kaupunkitaloihin kuuluivat suljetut pihapiirit liitereineen, ulkohuoneineen, talleineen ja navetoineen. Pääsy palosolan kautta naapuripihoille avarsi seikkailijan maailmaa.

Pihapiiri oli turvallinen ja virikkeinen. Se saattoi olla ”kokonainen maailma, täynnä elämää ja yllätyksiä kuin Indian viidakko”, kuten V. A. Koskenniemi kotipihaansa kuvaa Onnen antimissa. Usein siihen kuului hevonen ja lehmiä, jotka kesäisin kuljetettiin laidunmaille keskustan ulkopuolelle. Lasten velvollisuutena oli olla ”ampakeijarina” ja osallistua kodin töihin.

Kakaravaaralainen E. H. Juntumaa muistelee Oulusta oon ja kehtaan sanua -kirjassa, kuinka ”keväisin lumen sulettua tyttöjen leikit olivat hyppylaudalla ja myrkröönällä hyppääminen. Poikien leikkeihin silloin kuuluivat kuprulla olo ja pottapeli”. ”Puistomaa oli ihana leikkipaikka. Sinne saattoi kätkeytyä pajupensaikkoihin, kun leikimme konkkaa”, kuvailee puolestaan Annikki Mühl 40-luvun kotiympäristöään Tuirassa.

Oululainen päivähoitotoiminta täyttää tänä vuonna sata vuotta. Oululaisen lastentarhatyön aloittaja oli Hanna Åström. Hän perusti kansanlastentarhan omalla kustannuksellaan 1901 kotinsa Ainolan Porttimökkiin Pakolaan, nykyiseen Ainolan puistoon.

Hanna Åström oli Pohjoismaiden, kenties koko Pohjois-Euroopan suurimman nahkatehtaan, Weljekset Åströmin toisen omistajan, Hemming Åströmin tytär. Hän kävi Oulussa Ruotsalaista tyttökoulua ja suoritti Saksassa, Berliinissä Pestalozzi-Fröbel-Hausissa lastentarhaopettajan tutkinnon 1900.

Käsite kansanlastentarha tarkoitti 1900-luvun alussa yli kolmivuotiaiden lasten päivähoitoa fröbeliläisen pedagogiikan mukaan toimivassa laitoksessa. Kansanlastentarha oli tarkoitettu niille lapsille, jotka joutuivat vanhempien työssä ollessa olemaan vailla hoitoa ja kasvatusta joko yksin tai koulua käyvien sisarustensa hoidossa. Lastentarhan tuli olla hyvän kodin esimerkki.

Porttimökissä oli vain kaksi huonetta, ja tilat osoittautuivat varsin pian puutteellisiksi, epäkäytännöllisiksi ja ahtaiksi. Porttimökissä toiminta oli rajoittunutta. Erään lastentarhalaisen muistikuvan mukaan ”pihaa ei siinä paljon ollut leikkiä, ainoastaan vihreä ruohikko ja käytävät, joita hoidettiin hyvin”.

Lastentarha oli alkujaan tarkoitettu Åströmin tehtaan työtekijöiden lapsille, mutta tulijoita oli enemmän kuin sinne voitiin ottaa. Oppilaita kerääntyi kaikilta kaupungin kulmilta, enimmin niitä oli Heinätorin seudulta, paljon myös joen pohjoispuolelta.

Porttimökki oli lastentarhakäytössä vain muutaman vuoden, sillä Hanna Åström ryhtyi laajentamaan toimintaa ja rakennuttamaan uusia, tarkoituksenmukaisia tiloja. Lastentarhan paikaksi hän valitsi Kiikkusaaren Laskuniemen ja uudisrakennuksen suunnittelijaksi arkkitehti Victor Sucksdorffin.

Lastentarharakennuksesta tuli kaksikerroksinen, vuoraamaton hirsirakennus, jonka katolla oli kukkoa kuvaava tuuliviiri. Rakennuksen muotokieleen olivat antaneet aiheita Victor Sucksdorffin ja arkkitehti Yrjö Blomstedtin yhdessä tekemä matka Venäjän Karjalaan 1894. Itäkarjalaisessa arkkitehtuurissa Sucksdorffia oli miellyttänyt ”puutyyli” pitkälle päädyn yli ulottuvine räystäineen ja pyöreiksi jätettyine hirsineen, jotka lisäsivät ulkoasun voimaa ja raskautta.

Lastentarhan keskeinen tila oli luokkahuoneiden ympäröimä, kahden kerroksen korkuinen pirtti. Se toimi päivittäiseen ohjelmaan kuuluvien kokoontumisten lisäksi myös erilaisten juhlatilaisuuksien pitopaikkana. Yläkerrassa, pirtin pitkällä sivulla oli parvi. Alakerran avarassa aulassa oli lasten käsienpesualtaat, joista vedet kallistettiin viemäriin.

Lastentarhasta lasten mieliin ovat erityisesti jääneet joulujuhlat, jolloin pirttiin tuotiin suuri, toisen kerroksen korkeuteen ulottuva joulukuusi. Muistikuvissa on myös takkatuli ja metristen koivuhalkojen polttaminen pirtin avotakassa pakkaspäivinä sekä yhteisten kokoontumisten ja juhlahetkien aikana.

Laskuniemen lastentarhassa elettiin lähellä luontoa. Jäiden lähtö Oulujoesta, kevättulvat ja Merikosken lakkaamaton kohina olivat olennainen osa ympäristöä. Nuken pyykki pestiin ulkona rannassa, vaikka pihapiirissä oli oikea alakööki, piharakennus pesutupineen, liitereineen ja ulkohuoneineen.

Avioiduttuaan ja muutettuaan Etelä-Suomeen Hanna Frankenhaeuser päätti lahjoittaa lastentarharakennuksen Oulun kaupungille 1913 sillä ehdolla, että se toimisi edelleenkin kansanlastentarhana noin 80 lapselle. Sopimukseen päästiinkin, kun Nuorten Ystävät -yhdistys sitoutui ylläpitämään Ainola-nimen saaneen lastentarhan toimintaa.

Ainola oli toinen Suomessa yksityisin varoin toteutunut lastentarha. Maamme ensimmäinen lastentarharakennus oli 1902 Finlayson-Forssa Oy:n tehtaan työntekijöille rakennettu lastentarha, kertoo Elise Lujala lisensiaatintutkimuksessaan Laskuniemen lastentarhasta laajempaan pedagogiseen päivähoitoon.

Ainolan lastentarhaa pidettiin ainutlaatuisena. Sen tilat olivat tunnetusti erinomaiset ja piha-alue sekä ympäristö luonnonläheinen. Pitkät kulkumatkat sekä Hupisaarten putaitten ylitykset koettiin kuitenkin ongelmallisina. Myös korkea lapsilukumäärä, joka oli 1919 noussut jo 120 lapseen, antoi syyn käynnistää lastentarhatoiminnan myös Tuirassa ja Heinäpäässä.

Nuorten Ystävien kristillisen hengen samoin kuin yleisten lastentarhan kasvatusperiaatteiden mukaisesti työmuotoina käytettiin raamatunkertomuksia, askartelua, lauluja ja leikkejä sekä erilaisia työtehtäviä. Tärkeää oli myös pitää huolta lasten terveydestä ja tarjota heille lämmin ateria tarhapäivän aikana.

Kiikkusaaressa sijainneen Ainolan lastentarhan toiminta päättyi tammikuussa 1940, kun rakennus tuhoutui talvisodan pommituksissa. Muistona tuolta ajalta on yhä jäljellä ”Piparkakkutalo”, lastentarhan entinen alakööki.

Tuiran lastentalo, joka oli Ainolan tavoin kaksikerroksinen hirsirakennus, valmistui 1930. Nuorten Ystävien suurhankkeen suunnitteli arkkitehti Hilding Ekelund. Rakennus sijaitsi Huvilatien päässä, nykyisen Merikoskenkadun ja Valtatien risteyksessä.

Rakennus vastasi sen hetken vaatimuksia. Lasten käytössä oli alakerrassa kaksi osastohuonetta, halli ja leikkisali. Pohjaratkaisu muistutti Laskuniemen lastentarhan pohjapiirrosta: sali oli keskeinen tila ja siihen oli suora yhteys ympärillä olevista huoneista. Yläkerrassa oli lastenseimen lisäksi ajan tavan mukaan johtajattaren ja lastentarhanopettajan asuintilat.

Tuiran lastentalon pihamaalla lapset rakensivat majoja, hoitivat puutarhaa ja tekivät retkiä läheiseen männikkömetsään. Myös hiekkalaatikko ja leikkimökki olivat lapsille mieluisia paikkoja. Sisällä luettiin satuja ja esitettiin laululeikkejä.

Päivähoito oli Oulussa laajentunut 1940-luvulle tultaessa niin, että kaupungissa oli yhteensä kolme toimivaa lastentarhaa. Niiden kaikkien toimintaa ylläpiti Nuorten Ystävien -yhdistys. Niinpä menetys oli suuri, kun talvisodan pommituksissa tuhoutui Ainolan lisäksi Heinätorin lastentarha. Ainolan lastentarhalle saatiin kuitenkin väliaikaiset tilat Rautatienkatu 3:sta.

Nuorten Ystävät sai ulkomaisena lahjoituksena varoja uuden lastentarharakennuksen toteuttamista varten. Sen paikaksi esitettiin silloista Rautatienkadun ja Roobertinkadun kulmatonttia. Paikka herätti aluksi vastustusta, koska ”se sijaitsee vilkasliikenteisellä paikalla, sekä aivan liian lähellä rautatietä ja sahaa ollen alttiina noelle ja pölylle”.

Rakentamistöihin ryhdyttiin, ja uusiin tiloihin toivottiin päästävän vuoden 1942 lopulla. Lasten käyttöön rakennus saatiin kuitenkin vasta 1945. Poikkeuksellisista oloista johtuen rakennus ehti toimia valmistumisensa jälkeen niin sotilasmajoitustiloina, kulkutautisairaalana, toipilaskotina kuin evakkojen sijoituspaikkanakin.

Rakennus toimi lastentarhana, seimenä ja päiväkotina aina vuoteen 1990 saakka, jolloin lapset pääsivät muuttamaan viereen valmistuneeseen, uusimpaan Ainolaan, Koulukatu 1:een Myllytullissa. Tulliväylän varrella oleva rakennus on nykyisin Oulun Työttömien Oma-Apu ry:n käytössä. Sen seinään kiinnitettiin Oulun Päivien aikaan muistolaatta Oulun 100-vuotisen päivähoitotoiminnan johdosta. Pääjuhlaa vietetään 29. syyskuuta.

Sotien jälkeen uusia lastentarhoja ja seimiä rakennettiin muun muassa teollisuuslaitosten toimesta niiden työntekijöiden asuntoalueille. Uusia päivähoitopaikkoja tarvittiin, koska naisten työssäkäynti oli yleistynyt ja sodan seurauksena oli jäänyt paljon yksinhuoltajia.

Samoin kehitettiin leikkikenttä- ja puistoleikkitoimintaa, joka alkoi kesällä 1947. Ensimmäiset leikkipuistot sijaitsivat Uuden Heinätorin kentällä, Saariston- ja Uudenkadun kulmauksessa olevassa puistossa ja Tuirassa Pyykösen puistossa. Kaupunki palkkasi leikinohjaajat ja puistotädit ja vastasi myös toiminnasta.

Ensimmäinen kaupungin ylläpitämä lastentarha saatiin Kastelliin 1950-luvun puolivälissä. Huonetilat siihen vapautuivat entisestä koulusta koulutoiminnan siirryttyä Kastellin Häkille valmistuneeseen Oulunsuun kouluun.

1960-luvulla alkanut uusien lastentalojen ja päiväkotien rakentaminen on kiihtynyt. Vuonna 1973 voimaan astuneen päivähoitolain mukaan päivähoitomuotoja ovat päiväkotitoiminta, perhepäivähoito sekä sisällä ja ulkona tapahtuva leikkitoiminta. Oulun kaupungissa toimineet yksityiset päiväkodit kunnallistettiin 1977. Nuorten Ystävät -yhdistyksen kohdalla tämä merkitsi 75 vuotta kestäneen päivähoitotoiminnan päättymistä.

Tänä päivänä kaupungissamme toimii 72 kunnallista päiväkotia. Laki alle kolmivuotiaiden lasten oikeudesta kunnalliseen hoitoon astui voimaan 1991. Ympäristö ja siitä saadut kokemukset vaikuttavat lapseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisessa ympäristössä lapsemme kasvavat. Päiväkotien vastuulla on tänä päivänä monen lapsen kokemukset lapsuuden rakennetusta ympäristöstä.

Kuvatekstit:

Laskuniemen lastentarha, joka myöhemmin sai nimekseen Ainola oli epäsymmetrinen hirsirakennus. Sen muotokieli oli saanut vaikutteita karjalantaloista.

”Piparkakkutalo”, Laskuniemen lastentarhan entinen alakööki on toiminut leikkikentän tukikohtana.

Ainolan päiväkoti jatkaa päivähoitotoimintaa jo kolmannessa Ainola-talossa.

Hanna Åström aloitti yksityisen päivähoitotoiminnan kotinsa Ainolan ”Porttimökissä” 1901.

Vanha Oulu tänään -sarjassa kerrotaan oululaistalojen nykyisyydestä ja menneisyydestä. Sarjan tekijät ovat oululaisia. Kaarina Niskala on arkkitehti ja tutkija ja Hilkka Inkala on taiteilija.

EUROOPAN RAKENNUSPERINTÖPÄIVÄT

Euroopan rakennusperintöpäiviä vietetään 14.-16. syyskuuta. Vuoden 2001 teemana on Lapsuuden rakennettu ympäristö. Aikaisempien vuosien teemoina ovat olleet muun muassa Itsenäisyyden vuosikymmenten rakentaminen, Jälleenrakennuskauden rakennukset, Paikannimet ja Puun käyttö.

Aloitteen päivien vietosta on tehnyt Euroopan neuvosto. Päiviä vietetään yli 40 Euroopan maassa. Suomessa Euroopan rakennusperintöpäiviä on vietetty vuodesta 1992 lähtien.

Euroopan rakennusperintöpäivien tarkoituksena on edistää paikallisen rakennuskulttuurin tuntemusta ja arvostusta. Rakennusperinnöllä tarkoitetaan rakennettua kulttuuriympäristöä: historian, arkkitehtuurin tai maiseman kannalta merkittäviä rakennuksia ja alueita.

Artikkelin lähde Kaleva