Runous hypähti estradilta

Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen

OULU Lämmin syyskuinen lauantai, myöhäisilta. Ravintolan avoimesta ovesta kajahtaa runo. Sisään virtaa kolmikymppistä väkeä sen näköisenä, että tietävät minne ovat menossa. Joku pysähtyy ovelle.

”Miksi me tässä seisotaan, mennään sisään. Täällä on runoilta”, naapuri valistaa. Luulisi että ollaan jossain Pariisin kulttuurikuppiloista, mutta ollaan oululaisessa ravintolassa, runoillassa Nostan kirveen pöydälle.

Turkulaisen Savukeidas-kustantamon lähipiiriin kuuluvat nuoret runoilijat astuvat kukin vuorollaan estradille, jota ei ole ujosti piilotettu ravintolan hämärään nurkkaan. Runoilijat esiintyvät valaistun katuikkunan takana, aivan oven vieressä, sellaisella vimmalla ettei tiedä muistelisiko Jyrinkoskea vai Saarikoskea. Sisääntulijat eivät voi väistää lyriikkaa.

Oulusta ja etelästä

Illan esiintyjistä Tuomo Heikkinen ja Kari Miettunen ovat Oulusta. Etelästä ovat tulleet keväällä esikoiskokoelmansa julkaissut Santtu Puukka ja Savukeitaan taiteellinen johtaja Ville Hytönen.

Kaikki neljä ovat muutenkin kuin runoilijoina sanan kanssa tekemisissä, toimittajina, sanoittajina tai sanataiteen opettajina.

Runous astahti lähemmäs performanssia 1980-luvulla, mutta saatiin odottaa vielä 90-luvulle ennen kuin elävä runous siirtyi turuille ja toreille. Pohjoisessa näitä tapahtumia on vielä liian harvassa. Elävää musiikkiakin enemmän elävä runous perustuu yleisön ja esiintyjien väliseen suoraan kontaktiin.

Mitä on elävän runouden tarkoitus? ”Pyrkimys on, että homma olisi omaperäistä ja omalaatuista”, Santtu sanoo. Elävä runous on esittämistä, ei lukemista tai lausumista. Kuulo tavoittaa toiset merkitykset kuin tekstienvälisiin monimutkaisiin yhteyksiin paneutuva itsekseen lukeminen.

Illan runoilijat pitävät runojen esittämistä haasteena. Onko elävä runous teatraalista? ”Se on teatraalista ja lapsellista, mutta toimii yllättävän hyvin - se vaatii vain treenaamista.”

Urbaanirunoutta

Tunnelma nousee yön edetessä. Kateederilta kaikuu urbaanirunoutta, jonka kulisseina ovat torit, baarit, taksit ja satamat. ”Tuli on teknologia, teknologia on tuli”, Santtu heittää mikrofoniin.

Seuraavat esiintyjät korottavat panosta. Uhoa ja manausta, mutta myös herkkiä värähdyksiä lähimaisemassa tai sinun ja minun suhteessa.

Elävä runous on paluu ihmiskunnan alkukieleen. Esitettynä runo tehoaa musiikillaan, maagisella rytmillään, eikä paatos ole kielletty tai pahasta. Runo ei häpeile vaan vaatii. Kun runoilija hypähtää pöydälle tuoppien keskelle, on jutussa jotain. Lauantain ravintolayleisö hiljenee uteliaasti katsomaan ja kuulemaan runouden performanssia, jonka koreografia tuo mieleen teatterin ja tanssin.

”En ole kuullut yhtään runoa peruskoulun jälkeen”, sanoo mies baaritiskillä. Yleisö ei ole sidottu istumaan hiljaa paikallaan, tämä on kävelykonsertti. Siitä huolimatta suomea puhumattomat ulkomaalaisetkin parkkeeraavat estradin viereen seuraamaan esitystä.

Patiolla vähän mietitään, kuunnellako vai ei. ”Nyt ne puhuu elohiirestä. Tuolla voi esittää mitä haluaa”, joku epäilee.

Kaikesta tulevaisuuttaan koskevasta huolesta riippumatta kirjallisuus aina raivaa tiensä sinne, missä on sen yleisö. Aikakaudet vaativat oman julistuksensa.

”Tämä on manifesti manifestoitumista vastaan, kapina kapinan peittoamiseksi, hyökkäys puolustukseksi hyökkäystä vastaan”, julistaa Savukeitaan uusi runoantologia Toivon saavani jostain karusellikyytiä.

Jarmo Kontiainen

Aseena runo. Meillä oli Tulenkantajat 1920-30-luvulla, Kiima- ja Myrsky-ryhmät 1980-luvulla, Elävät Runoilijat 1990-luvulla. Niiden välissä ja jälkeen on runolla ollut oma julistuksensa. Nostan kirveen pöydälle -tapahtuma esitteli ravintola Never Grow Oldissa Oulussa neljä nuorta lyyrikkoa, joiden ase on runo. Kuvassa oululainen Kari Miettunen, jonka ote runouteen oli ajan hengessä performanssinen.

Artikkelin lähde Kaleva