Tätä kirkkoa ei pilata kiireellä

Kylähullu idea jalostumassa arkkitehtuurin helmeksi

Ilkka Lappalainen

Kärsämäen kirkkoherran Jorma Niinikosken silmät säihkyvät ja hymy viestii poikamaisesta innostuksesta hänen kertoessaan entisille pappilan maille Rannankylälle nousevasta paanukirkosta.

Ja mikä ettei. Kirkko on herättänyt ennennäkemättömän talkoohengen pienessä pohjoispohjalaisessa pitäjässä. Se ei ole saanut liikkeelle vain kärsämäkisiä. Tänne on tultu yhtä lailla naapuripitäjistä, Oulusta kuin Helsingistä. Ja vielä kauempaa - muista maista. Vaikka vain lyömään yksi naula seinään, mutta kumminkin.

Jo nyt rakennusvaiheessa kirkon ympärillä on riittänyt uteliaita. Opastaulun vieressä olevaan vieraskirjaan on kirjoitettu kymmenentuhatta nimeä. Sen lisäksi on koko joukko niitä, jotka ovat uteliaisuuttaan pyörähtäneet kyläkulmalla ja vaivihkaa vilkuilleet, mikä se tämä tällainen hanke oikein on.

Kylähulluksi aikanaan leimattu idea rakentaa nykyaikainen puukirkko vanhoin työvälinein on toteutumassa. Tänään naputellaan jo viimeisiä paanuja kattoon. Pikku hiljaa. Kiireellä tätä ei pilata.

Idean isän, Oulun yliopistossa erikoistutkijana työskentelevän arkkitehti Panu Kailan ajatuksena kun on rakentaa kirkko noudattamalla kolmen hoon periaatteita: hidas, hiljainen ja hämärä. Hidas kertoo rakentamisen vauhdista, hiljainen työmaan äänistä ja hämärä lopputuloksesta, joka toivottavasti pysäyttää ja rauhoittaa jatkuvassa kilpajuoksussa olevan ihmisen.

Kaikki juontaa muutaman vuoden taakse tai oikeastaan kauemmas. Kirkkoherra muutti pois pappilasta. Kirkkoväen mieltä painoi, mitä tehdä tyhjäksi jääneille rakennuksille.

Ennen sitä Rannankylällä oli viritelty ajatusta josko jokirantaan, entisen kirkon paikalle Pyhäjoen töyräälle saataisiin uusi kirkko; edes kesäkirkko. Vanha kirkko sijaitsi pappilan vieressä ja toimitti pyhää tehtävää vuodesta 1765 vuoteen 1841. Jolloin se purettiin. Pelättiin vyöryvän ohi pauhaavaan jokeen.

Kaikkien pappiloiden ystävä, opetusministeriön entinen kansliapäällikkö Jaakko Numminen oli kiinnostunut Kärsämäen pappilan kohtalosta. Nummisen kautta löytyi Panu Kaila, joka puolestaan kävi opiskelijoidensa kanssa kummastelemassa, mitä vanhalle kirkkoherran kodille voitaisiin tehdä.

Kailalle esiteltiin kylänväen haave rakentaa puretun kirkon paikalle uusi, samanlainen rakennus. Kaila ei vähääkään lämmennyt ajatukselle. Vastaavia on yritetty tehdä aina joskus ja jossain, mutta vähemmän innostavin tuloksin.

”Ajattelin, että käännetään idea nurinpäin. Tehdään nykykirkko 1700-luvun menetelmin”, Kaila kertoo.

Tästä se syntyi. Ajatus jakoi mielipiteet heti. Toisia se ihastutti, toisia kummeksutti. Jotkut pitivät ideaa pähkähulluna; mitä sitä nyt keksimään pyörää uudelleen.

Jotkut näkivät siinä mahdollisuuden. Tehdään kerrankin jotain sellaista, jota muilla ei ole. ”Ei Kärsämäellä, ei läänissä, ei Suomessa, ei Euroopassa, ei koko maailmassa”, niin kuin paanujen tervaustalkoista tavoitetut Eeva Virkkunen, Aino Turunen, Eeva Huttunen ja Iida Taskila kehuvat innolla.

Tieltä katsoen paanukirkko näyttää vielä varsin arkiselta maalaisrakennukselta. Se seisoo pellon reunalla, valkoisten paalikääryleiden takana kuin viljan kuivaamo tötterö päässä. Törrerö on paanukatto, jollaisia ei toki kuivaamoissa tapaa olla.

Kirkon pihalla on vilske ja vipinä. Joukko Kempeleen puutarhaoppilaitoksen nuoria on tullut raivaamaan ympärillä olevaa ryteikköä. Pajasta kuluva kilke ja katolta kaikuva vasaroiden paukahtelu rikkovat Kattilakosken tasaisen pauhun.

Pajassa ei tällä kertaa ole oman kylän seppä Lauri Jussila, vaan talkoolainen, puutarhaoppilaitoksen opettaja ja musiikkimiehenä paremmin tunnettu Seppo Härkönen. Mies on verestämässä nuoruuden taitojaan, takomassa nauloja.

”Siitä on neljäkymmentä neljä vuotta, kun edellisen kerran taoin nauloja”, Härkönen tokaisee katsellessaan ensimmäistä makkelikappaletta, joka muistuttaa enemmän auraa kuin naulaa.

Ensimmäisen naulan tekemiseen menee parikymmentä minuuttia, mutta kohta ne syntyvät viiden minuutin vauhdilla. Kelpo tavaraa. Härkösen otteista näkee, ettei hän suinkaan ole pelkkä oppipoika näissä töissä. Oma takoma puukko riippuu vyöllä ikään kuin todisteena tästä.

Naulat eivät synny yksin oman kylän sepän käsistä. Joku on laskenut paanukirkkoon menevän niitä niin paljon, että yhdeltä kyläsepältä menisi 16 vuotta takomiseen. Vaikka aikaa tällä hankkeella on, aivan Iisakin kirkon mittoihin ei ylletä. Joten tekijöitä on pestattu aina Viroa myöten. Virolaisseppä Alvar Heiste puolestaan on rakentanut oman verkoston sikäläisistä sepistä takomaan nauloja Kärsämäelle.

Se, mitä paanukirkosta tulee, on vielä hämärän peitossa. Niin kuin perusidea edellyttää. Lähtökohta on suunnittelukilpailun voittaneessa arkkitehtiylioppilas Anssi Lassilan työssä ”Kärsämäen kantaatti”.

Joka tapauksessa siitä ollaan tekemässä hirsitaloa, jota ympäröi tervattu paanutakki. Tieltä katsoen sen voisi kuvitella näyttävän suurelta heinäseipäältä tai muurahaiskeolta. Ellei se olisi kulmikas.

Korkeutta komeudella on kuusitoista metriä plus ikkunalla varustettu ja kuparikannella katettu huippu, joka tulee kohoamaan pari metriä paanukaton yläpuolelle. Se on ainut valonlähde. Kirkkoon ei vedetä sähköä. Sinne tullaan kynttilät kädessä. Tullaan kohtaamaan hiljaisuus.

Hirsiseinät on tuettu niin kuin ne entismuinoin tuettiin - völjäreillä; kahdella keskellä seinää seisovalla ja seinän korkuisella hirrellä, jotka on pantu taotuilla pulteilla kiinni. Tällä estetään seinän vääntyminen ja kääntyminen.

Kattotötterö ulottuu kahden ja puolen metrin päähän ulos hirsiseinästä. Katon reunalta roikkuu tukevia parruja, joista paanuilla katettava vaippa lasketaan alas, hieman maan pinnan yläpuolelle. Sen ja seinän väliin jää rako - pimeä tila, jota kirkon eteisosassa valaistaan korkein valoluukuin.

Yksi paanukirkon hienouksista kätkeytyy sisälle kattorakenteiden alle. Se on kattoa tukevan kahdeksan parrun nyrkkiliitos. Työmiehen kielessä pirunnyrkki. Täällä se nimi lausutaan vain kuiskaten.

Työmaan vastaavana mestarina sen alusta eli keväästä 2000 lähtien toiminut Kalevi Huttunen kertoo vanhat työvälineet tunnettavan kohtuullisen hyvin. Sen sijaan itse käden taito on ajan saatossa ruostunut. Kirvesmiehiä koulutettiin erillisellä kurssilla juuri vanhan ajan rakentamiseen.

Huttuselle entisajan menetelmät nimikkeineen ovat yhtä tuttuja jo kuin porakoneet tai naulapyssyt nykyrakentajalle. Jokaisella pelillä ja vehkeellä on oma nimensä. Piilukirves lienee sieltä tunnetuimmasta päästä. Sillähän veistetään hirsiseiniä. Ja justeeri, jolla hirret katkotaan.

Mutta jo paanun mittana käytettävää korttelia täytyy jo hieman udella. Sillä kun ei ole mitään tekemistä tutumman kaupunkikorttelin kanssa. Kun Huttunen sanoo paanut katkottavan kolmen korttelin pituisiksi, tarkoittaa hän 45 senttiä.

Urakan mittavuutta ja merkittävyyttä kuvaa se, että työkalut on tehty itse. Vanhoin menetelmin niin paljon kuin mahdollista. Oikotietä on yritetty välttää. Aina se ei ole ollut mahdollista.

Puutavaraa kaadettiin justeerilla ikään kuin malliksi. Mutta pääosa kumminkin moottorisahalla. Puita ei kuljetettu metsästä hevospelillä, vaan hevosvoimilla.

”Nauloihin käytettävää rautaa emme sentään itse tehneet. Ja ehkä pikkasen hitsasimme pajavehkeitä rakennettaessa”, Huttunen kertoo oikoteistä, joita olosuhteiden pakko on sanellut.

Kaila myöntää työmenetelmiin ja -tapoihin liittyviä oikoteitä tarjottavan helposti. Niitä on yritetty karsia, jotta alkuperäinen ajatus eläisi. Sitä mukaan kun tekijät ovat sisäistäneet tämän, he ovat ymmärtäneet alkuperäisen ajatuksen merkityksen tässä työssä.

Kirkkoherra Niinikoski myöntää, ettei osannut kuvitella, mihin soppaan sormensa laittoi, kun hankkeesta lähdettiin tekemään totta. Mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä pantiin paljon vartijaksi; vetämään juttua, jossa perinteisiä kädentaitoja siirrettiin uudelle vuosituhannelle.

”En osannut kuvitella, mikä valtava työmäärä meitä odotti jo suunnitteluvaiheessa sekä nyt käytännön työssä. Joka päivä poikii uusia asioita; koko prosessi elää kaiken aikaa. Mutta aikaahan meillä on”, Niinikoski juttelee leppoisaan tyyliinsä.

Aikaa on. Ainakin, jos verrataan tapaan rakentaa tänä päivänä. Näillä näkymin kirkko valmistuu viimeistään heinäkuussa 2004. Mahdollisesti jo vuotta aikaisemmin tai jossain siinä välillä.

Kirvesmies Juha Väyrynen Kestilästä myöntää, että tällainen rakentaminen, jossa aika ei ratkaise, on kiehtovaa. ”Tehdään hitaasti ja hyvin”, hän kuvailee työn meininkiä.

Kokenut remonttimies ja omakotitalojen rakentajakin oppii uutta. ”Kuten kattorakenteiden puuliitokset”, Väyrynen mainitsee. Niitä ei muualla näe. Ja vaikka joku kohta on piirretty tehtäväksi tietyllä tavalla, työn kulussa se saakin toisen muodon.

”Varmasti opitaan sellaista, joka nykyaikana unohdetaan ja laiminlyödään. Yksi on kiireetön rakentaminen. Jos tehdään kiireellä, saadaan vaurioita korjata jälkeenpäin toivottaman paljon. Lopulta talo tulee kalliimmaksi kuin oltaisiin tehty rauhassa”, Kaila arvioi.

Kaila luottaa käsityön arvostuksen paluuseen, josta on jo merkkejä keskisessä Euroopassa. ”Siitä ollaan valmiita maksamaan se hinta, mikä hyvästä työstä kannattaa maksaa. Uskon, että se tulee heijastumaan rakentamisessa. Kun korjataan toivottomia homejuttuja, ruvetaan arvostamaan tällaista. Tämä on vuosisatoja toiminut, voimme luottaa siihen.”

Rakennusalan opiskelijoille Kärsämäen paanukirkko on Kailan mukaan kuin aivohuuhtelua. Kuten eräälle opiskelijalle, joka totesi oppineensa kirkkotyömaalla kahden viikon leirin aikana enemmän kuin koulussa kolmessa vuodessa.

”Yhtäkkiä ymmärtää, että näinhän talot on tehty, ja näin ne voidaan tehdä.”

Artikkelin lähde Kaleva