Maalaamisen sumeaa logiikkaa

Näyttely

Sinikka Tuominen, Maalauksia 1989-2001. Oulun taidemuseossa 25.11. saakka. Näyttelyluettelo Sinikka Tuominen. Elina Vieru (toim.). Kustannus Pohjoinen ja Oulun taidemuseo 2001.

Oululainen taidemaalari Sinikka Tuominen on pitkästä aikaa esillä kotikaupungissaan, kun hänen teoksistaan on ripustettu Oulun taidemuseoon osittain takautuva näyttely nimeltä Maalauksia 1989-2001.

Ripustus sisältää suuria akryylejä ja muutaman pienemmän akvarellin, kaikkiaan reilut parikymmentä maalausta. Pääosa niistä sijoittuu ajallisesti aivan 90-luvun loppuun ja alkaneelle vuosituhannelle, uusimpien ollessa tämän vuoden tuotantoa.

Vanhin teos on taas vuodelta 1989 - ajalta, jolloin Tuominen kehitti omintakeisen tyylinsä, jonka myötä hän on tullut tunnetuiksi.

Menestynyt kuvataiteilija, sitä Tuominen on viime vuosina ollut. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa arvostetussa Garnegie Art Award - Nordic Painting 2000 -näyttelyssä.

Tuomisen tuotantoa tarkastellessa tulee mieleen kysymys, miksi hän on niin tunnettu? Henkilönä hän vaikuttaa sympaattiselta, mutta ujolta ja mielellään syrjään vetäytyvältä. Kyse ei siis ole itsensä tyrkyttämisestä.

Hän on selkeästi maalari. Ei kuitenkaan mikään nykyhuiskija, vaan tarkasti työskentelevä taiteilija, jonka teokset ovat helposti hänen maalaamikseen identifioitavia. Ehkä menestyksen avain onkin tässä tunnistettavuudessa.

Teosnimenä yleisin on Maalaus. Näyttelyripustuksen kuitenkin aloittaa maalaus nimeltä Laakso vuodelta 1999, joka vie meidät pohtimaan Tuomisen kuville tyypillistä maisemallisuutta.

Kyseisen teoksen kohdalla jo nimi johdattaa katsomaan työtä tietyllä tavalla. Maisemaa on kuitenkin muissakin Tuomisen töissä ja nimestä riippumatta. Osassa se on selkeämmin tilallisena ja toisissa taas epämääräisempänä luontoon kiinnittymisenä.

Vielä 1980-luvun alkupuolella hän maalasi selkeästi esittävää maisemaa. Näitä kuvia, joita olisi toivonut näyttelyynkin esille, on nähtävissä näyttelyluettelossa, jonka kuvamateriaali on näyttelyä ajallisesti laajempi.

Ratkaisevaksi muodostuneen Pariisissa oleskelun ja vuonna 1988 Helsingissä Galleria Brondassa pidetyn läpimurtonäyttelyn myötä kuvien esittävyys katosi: ”Fyysiseen maisemaan sitoutunut ekspressio siirtyi abstraktiin muotoon”, kuten luettelossa kirjoitetaan.

Tuominen pysytteli ei-esittävässä toistakymmentä vuotta. Näyttelyn mukaan tyyli on säilynyt samana läpi näiden vuosien aina uusimpiin maalauksiin asti, joihin on kuin lisänä tarttunut vähän esittävyyttä.

Näin on viime vuonna tehdyssä työssä nimeltä Maalaus, jonka keskiöön on asettautunut pieni esittävyyttä omaava sommitelma. Se on kuin halkeama takaisin 80-luvulle ja ehkä myös merkki uudesta.

Tuominen sanoo aloittavansa maalauksensa ”tahrasta” ja etenevänsä siitä ilman ennakkosuunnitelmia tai luonnostelua. Pienellä siveltimellä tehtävän työn edetessä jo maalattu alkaa ohjata tulevaa ja loppua kohden työskentely muuttuu tietoisemmaksi.

Hän tekee pienestä suurta. Yksityiskohdista siirrytään kohti kokonaisuutta. Lopputuloksessa nämä kaksi maailmaa - detalji ja kokonaisuus - asettuvat kiintoisaan yhteyteen.

Maalauksista voi löytää sommitelman, mutta ne eivät tunnu sommitelmilta. Järjestelmällisyys peittyy ja esille nousee tiedostamattomasti verkostoa tuottava prosessi, maalaamisen sumea logiikka.

Minulla oli ennen näyttelyä fiksaatio, että Tuomisen käyttämä värimaailma olisi jotenkin hänelle tyypillinen, ehkä oranssiin ja vihreään kallistuva. Näyttelyn mukaan se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Tyypillistä taitaakin olla vain se, miten maalaukset syntyvät ja miten yksityiskohdasta kasvaa kokonaisuus.

Ajatusleikkinä on hauska miettiä, milloin taideteos on valmis. Tuomisen maalauksen kohdalla asia on ehkä tavallistakin ajankohtaisempi. Hän kyllä täyttää koko pinnan, mutta kun tekotapa on kuin se on ja kun kerroksia on paljon, ei selkeää loppua voida asettaa muuhun kuin työstön päättymiseen.

Kun Tuominen lopettaa työskentelynsä, alkaa katsojan osuus, joka helposti tunnistettavan mutta ainakin ajatuksellisesti vaikeasti lähestyttävän maalaustaiteen osalla on juuri katsomista ja kokemista.

Näyttelyn antia laventaa visuaalisesti onnistunut näyttelyluettelo. Julkaisussa on laaja kuvamateriaali ja kolme aihetta avartavaa lyhyttä artikkelia, teoksen toimittajan amanuenssi Elina Vierun, kriitikko Hannu Castrénin ja taidemuseon johtajan Ullamaria Pallasmaan kirjoittamina.

Timo Jokelainen

Nimenä Maalaus. Sinikka Tuomisen teoksilla on enimmäkseen nimenä Maalaus, niin tälläkin viime vuonna syntyneellä työllä, johon uutena asiana on tullut ripaus esittävääkin.

Artikkelin lähde Kaleva