Jonkinlainen taiteilija

Pop- ja jazz -koulutuksen kitaransoiton vuosikurssilainen haaveilee kohtuudella

OULU Toni Jakku-Hiivala epäilee, että kävi mäihä. Oulun konservatorion pop- ja jazz -koulutukseen otettiin vain yksi kitaransoiton opiskelija. Hakijoita oli useita kymmeniä. Jakku-Hiivala on yksi kolmesta koulun kitaraopiskelijasta.

Mies istuu pienessä harjoitteluhuoneessa, jossa on pöytä, kaksi tuolia, nuottiteline ja soittimia. Seinät ovat tyhjät. Huone näyttää vähän vankilalta. Toisesta huoneesta kuuluu pianon ääni.

”Olennainen osa tätä on se että istuu yksin ja soittaa”, hän sanoo. ”Aika kummallinen olo tulee, kun istuu kolme tuntia tässä kopissa ja treenaa. Mutta kyllä tämä minulle passaa. Tuntuu rennommalta, kun ei ole hälinää ympärillä.”

Pop- ja jazz -koulutusta annetaan Oulun vanhalla kasarmilla. Tilat koostuvat rivistä huoneita, ovissa lukee ”Kitara”, ”Basso”, ”Piano”, ”Rummut”. Opiskelijoita on nelisenkymmentä, perusopetusta ja ammattiopetusta.

”Kitaratunnit ovat tärkeintä. Sitten on musiikkihistoriaa ja teoriaa. Bändikurssi alkaa ensi viikolla. Se kestää koko opiskelun ajan. Oleellinen osa tätä koulutusta. Mutta tunteja on vähän. Paljon on itsestä kiinni. Pitää itse löytää mielenrauha siitä, milloin on treenannut tarpeeksi ja katsoa miten kehittyy.”

Jakku-Hiivala kulkee koulussa Iistä, koska ei ole saanut asuntoa Oulusta. Käytävällä on hiljaista, usein hän tulee yksin ja lähtee yksin.

”Tässä on oman instrumentin kanssa naimisissa”, hän sanoo.

Viitsiikö haaveilla

Taiteilijan ura jää usein harrastukseksi. Vai onko kitaristi taiteilija sitten, kun valmistuu?

”Voihan sitä viiden vuoden päästä olla vaikka hammaslääkäri. Alalta on vaikea löytää työtä, jos ei opeta. Mutta tämä on nyt tärkeää.”

Jakku-Hiivala opettaa Iissä kitaransoittoa opintojen ohessa. Hän haluaisi löytää tasapainon soittamisen ja opettamisen välillä. Ja kehittämään soittoa, hankkimaan taidon. Opettajan työllä voisi pitää taloudellisen puolen kunnossa. Sitten voisi itse päättää, millaista musiikkia soittaa. Ruotsinlaivan bändimuusikon ura ei houkuttele.

”Jos olisi vielä jonkinlainen oma bändi, jonka kanssa tekisi juuri sitä musiikkia mitä haluaa. Ja jos vielä saisi levyttää...”

Hänellä on jo bändi. Ja hän opettaa ja saa siitä rahaa. Eikö ole muuta. Mitä tahansa hienoja haaveita, joita ajattelee silloin kun soittaa pienessä huoneessa.

”Totta kai on haave, että olisi niin suosittu ettei tarvitsisi tehdä muuta kuin keikkailla Suomessa ja ulkomailla. Olisi mahtavaa, jos bändi olisi vielä kuuluisa siitä, että siinä on hyvä kitaristi. Mutta ehkä siihenkin kyllästyisi. Eikä tulevaisuutta viitsi jättää ihan sen varaan.”

”Jotkut sanovat, että minun pitäisi olla ylpeämpi tai että pitäisi olla suuria suunnitelmia. Mutta enpä tiedä, on kai sitä noissakin. En haluaisi olla mikään umpirealisti, mutta se on kai luonteenpiirre, josta ei pääse eroon.”

Enter Sandman herätti

Iissä on aina ollut paljon projekteja. Bänditoimintaa on kyllä, mutta samat äijät ovat mukana kaikessa, vähän eri kokoonpanoissa. Jakku-Hiivalan bändi ei hamuile paljon Iin tai Oulun ulkopuolelle. Hyvä on soittaa täälläkin.

Bändi oli vuonna 1998 Oulun läänin rock-kyky. Hienoja hetkiä, kitaristi sanoo. Demo on nyt tekeillä. Yhden kaverin isällä on Iissä studio.

”Minulla on kymmenvuotistaiteilijajuhla ensi jouluna”, Jakku-Hiivala sanoo. ”Sain ensimmäisen kitaran kymmenen vuotta sitten joululahjaksi. Siitä lähtien olen ollut naimisissa kitaran kanssa.”

Poika ei osannut soittaa yhtään, kun sai kitaran. Hän kertoo, että rämpytti epätoivoisesti. ”Menin itku kurkussa sanomaan isälle, että ei tämä taida olla minun soitin. Pitäisiköhän se palauttaa.”

Mutta pariin vuoteen Jakku-Hiivala ei mennyt kitaratunneille, vaan rämpytti hulluna. Innostus lähti Metallica-yhtyeen Enter Sandman -kappaleesta - niin kuin melkein kaikilla, hän epäilee. Divarista saaduista kitara-alan lehdistä saattoi opetella otteita.

”On totta, että menin siinä mutkien kautta, kun soittelin itsekseni. Kun menin kitaratunneille, harppasin heti kehityksessä puoli vuotta eteenpäin verrattuna siihen että olisin jatkanut yksin.”

Pois tiukka pipo

Nyt kitaratunteja on takana 13 vuotta. Kitaraopintojen huippuhetki tuli 17-vuotiaana, kun opettaja kysyi, voisiko oppilas ottaa häneltä muutamia oppilaita opetettavakseen. Niitä oli kertynyt opettajalle niin paljon.

”Se tuntui hyvältä”, Jakku-Hiivala muistelee.

Nyt musiikillinen kunnianhimo on rockin ja jazzin yhdistelemisessä. Ja huumorin löytämisestä omaan musiikkiin.

”Minulla on sellainen kuva, että moni muusikko tekee musiikkiaan kauhean tiukkapipoisesti ja pitää omaa musiikinlajiaan ainoana hyvänä. Minä haluaisin päästä sen ajattelun yli, lyödä lööperiksi. Haluan tehdä kaiken musiikin sekoitusta, jossa on huumoria.”

Esimerkiksi huumorista hän kertoo, miten standardi-jazziin lyödään väliin ankaraa heavyainesta. ”Vaikka eihän yhdistely mikään uusi juttu enää ole.”

Jos haluaa purkaa ylpeyksiä ja kunnianhimoja ja tehdä humoristista musiikkia, tuleeko taiteesta kevyttä ja harrastelijamaista? Jakku-Hiivala ei puhu intohimosta tai taiteesta, jos ei kysytä. Miten hän määrittelee itsensä muusikkona?

”Kun tippa tulee linssiin kun kuulen hyvän biisin, niin huomaa että on jonkinlainen taiteilija.”

Ville Ranta

Jarmo Kontiainen

Pienessä huoneessa. Toni Jakku-Hiivala sanoo olevansa naimisissa kitaransa kanssa.

Artikkelin lähde Kaleva