Tosi outo joutenolo

Romaanin valmistuttua Miki Liukkonen yritti ensin olla
tekemättä mitään, sitten etsiä vaihtelua.

Aivan kuin minun pitäisi elää ja elää
ja elää, tämä hetki, nyt, tässä, nauti jumalauta, älä
”elä menneessä”.
Essee

Miki Liukkonen

lukemisto@kaleva.fi

Sain pari viikkoa sitten valmiiksi romaanin, jonka kanssa olin työskennellyt lähestulkoon päivittäin kolmen ja puolen vuoden ajan.

Kirjan valmistumista ei seurannut minkään näköinen katharsis, eikä edes vanha kunnon masennus, vaan yksinkertainen, harmaa turtuneisuus, eräänlainen välinpitämätön taulapäisyys.

Kuvitelkaa katsovanne television lumisadetta hidastettuna, hyvin läheltä.

Seuraavat kaksi päivää opuksen valmistumisesta kulutin ”tekemättä mitään”, sillä kaikki läheiseni hokivat, että olin ”ansainnut loman”. He sanoivat: ”nauti nyt oikein kunnolla ja katsele vaikka noita pilviä tuolla tai käy jossain syömässä.”

Eihän siitä mitään tullut, tästä mitään tekemättömyydestä siis: tapitin vain seinää, eivätkä aivoni prosessoineet ainuttakaan ajatusta. Saatoin jopa kuulla tuulen humisevan korvieni välissä niin kuin idiootilla jossain piirretyssä.

Tyhjentymiseni asteen huomioon ottaen minun olisi pitänyt saavuttaa valaistuminen, nirvana, mutta ei, päätä vain vähän särki.

Kun kaksi tukahduttavan hidasta päivää (joiden aikana ymmärsin, että aika todella on suhteellista, sillä nuo päivät tuntuivat enemmänkin kahdelta kuukaudelta) oli kulunut, häivyin Helsinkiin. Lähdin pakoon tylsyyttä, toteutumatonta valaistumista, läksin pääkaupunkiin, koska ajattelin sumeasti, että siellä ”tapahtuu jotain”.

Helsingissä oli tietysti tuttuja, oli kustantamon tyyppejä ja sitten kollegoita. Ihmiset tulivat lähelle viinilasi toisessa kädessä ja toisessa keikkuva juustolautanen, ja hönkivät: ”No, kerros vähän siitä sinun kirjasta”. Minä vastasin yleensä: ”Mm, äh, no se kertoo, ööh....”

Koska olen ahminut taidetta (runoutta, kaunokirjallisuutta, elokuvia ja musiikkia) ylensyöjän pakkomielteisyydellä jo pitkään, noin 84 prosenttia elämästäni, on minun erittäin vaikea keksiä jotain muuta ”tekemistä” (eli sisältöä) päiviini. Jotain muuta siis kuin rainojen vahtaamista, lukemista tai musiikin kuuntelemista.

Tarkoitan, että minä oikein tietoisesti yritin noina kirjan valmistumisen jälkeisinä päivinä pakottautua ”mukavuusalueeni ulkopuolelle”, koska jonkin piiloviestinomaisen mindfulness-neuvon aivopesemänä kuvittelin, että se tekisi hyvää, että ”vaihtelu virkistää”. No ei virkistänyt.

Tällainenko on tämä niin sanottu ”ulkopuolinen maailma”, ajattelin, tämä kuplaani ympäröivä loskainen kasauma hälyä ja mainoksia ja Burger King ja Sanni ja Trump ja Samsung Galaxy S7?

Hetkinen, ”kuplaani”? Onko taide siis pakoa? Eikö taiteen tehtävänä ole nimenomaan lähestyä, tulla kohti? Eihän taiteen pitäisi olla peitto, jonka alle mennään hirviötä, maailmaa, pakoon ja jonka suojista vain toisinaan kurkistellaan epäluuloisina, kuiskataan ehkä varovasti: ”Mene pois...”

Ei sentään, olin vain järkyttynyt, kun huomasin, millaisista osista tulevat lepopäiväni koostuvat...

Pahimmillaan joutenolosta voi muodostua suurempi stressin aihe kuin töiden paiskimisesta deadlinen äkäinen pinseri kintereillä.

Minussa heräsi harhainen velvollisuudentunne, rentoutumisen pakko: aivan kuin minun pitäisi – nyt kun olin palannut ”ihmisten ilmoille” – olla äkkiä ”jossain”. Tekemässä jotain, sosialisoimassa esimerkiksi, jakamassa someen ”elämyksiä”, kuvia itse tehdystä sushista, parhaista bileistä, lomakuva vuodelta 2003, ylivalottunut, vähän nolo, mutta siksi rehellinen ja ainutlaatuinen.

Aivan kuin minun pitäisi elää ja elää ja elää, tämä hetki, nyt, tässä, nauti jumalauta, älä ”elä menneessä”.

Paikallaan pysyminen on kuolemaa, istuminen on noloa (leppoisasta tuijottelusta puhumattakaan).

Näkisin irtipäästämisestä stressaamisen osana modernin hyötyajattelun ja tehokkuuden ankaraa otetta, sisäänrakennettua häilyvää imperatiivia: rentoutumisen vaikeus ei siis ole pelkästään temperamenttikysymys. Pitäisi ”tuottaa” mutta pitäisi muistaa myös levätä.

Se, miten kukin tasapainottelee arjen vaateiden ja ajan optimaalisen hyötykäytön parissa tulematta hermosairaaksi, on minulle täysi mysteeri. Ihan totta.

Kirjoittaja on oululainen kirjailija, runoilija ja muusikko. Lea Remes

Creative Commons -lisenssi

Artikkelin lähde Kaleva 27.11.2016.