Psykopaatit olivat taakka Suomen mielisairaaloille

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina mielisairaalat pullistelivat psykopaatteja.
He eivät tosin olleet tunnekylmiä manipuloijia, vaan yhteiskuntaan sopeutumattomia yksilöitä.

Oulun piirimielisairaalassa hoidettiin puolen Suomen potilaat.

Saara Kärki

Kukaan ei ole normaali. Jokainen ei voi olla edes tavallinen. Ongelmaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun käytöksestä tulee arvaamatonta ja aggressiivista.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa sopeutumattomia riitti, ja he tuottivat päänvaivaa niin perheilleen kuin hoitolaitosten johtajille. Monet kärsivät neurooseista, painajaisista, ahdistuneisuudesta sekä alkoholismista.

Yhteiskunta muuttui, mutta kaikki eivät muuttuneet sen mukana. Toisilta puuttui kyky tai mahdollisuus löytää paikkansa uudessa järjestelmässä.

Esimerkiksi Oulussa hankalimmat henkilöt joutuivat Oulun piirimielisairaalaan ja jopa neljännes heistä sai diagnoosikseen psykopatian.

– Psykopaatit kärsivät persoonallisuushäiriöistä, jotka aiheuttivat pysyvää, eriskummallista käytöstä sekä oireilua, joka tuotti kärsimystä sairaalle itselleen tai hänen ympäristölleen. Psykopatia oli sopeutumisongelmien äärimuoto, Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Katariina Parhi kertoo.

Parhi ja Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen julkaisevat aihetta käsittelevän artikkelin Psykopatia, psykiatria ja sosiaalisuunnittelu Suomessa vuosina 1945–1968 arvostetussa brittiläisessä Social History of Medicine -lehdessä.

Psykopatiadiagnoosin käsite oli tuolloin varsin laaja ja sen alle saatettiin laittaa kaikki hankalat ja sopeutumattomat yksilöt. Psykopaateille suunniteltiin jopa omia psykopaattilaitoksia, joissa heitä olisi pidetty. Suomessa niitä ei kuitenkaan koskaan toteutettu.

– Myöhemmin psykopatiadiagnoosi katosi ja korvautui persoonallisuushäiriöillä. Nykykäsitys psykopatiasta liittyy menneisyyden käsitykseen, mutta on oirekuvastoltaan kapeutuneempi, Parhi sanoo.

Potilaita oli hoidossa valtavasti. Oulun piirimielisairaalassa oli sen perustamisvuonna 1925 neljäsataa potilasta, ja määrä kasvoi 1950-luvun puoliväliin mennessä yli kaksinkertaiseksi.

Maantieteellisesti Oulussa hoidettiin lähes puolen Suomen potilaat, aina Lappia ja Kainuun perukoita myöten. Pohjanmaan potilaista osa vietiin Oulun sairaalaan, osa vähän aikaisemmin perustettuun Törnävän mielisairaalaan Seinäjoella. Oulussa avattiin lisäksi 1960-luvun alussa niin sanottu B-mielisairaala Heikinharjuun.

Potilaat tulivat piirille useilta eri tahoilta. Osa hakeutui hoitoon itse, toiset lähetti poliisi ja toiset taas kunnalliskodit, jotka eivät selvinneet hankalien yksilöiden kanssa. Kunnat olisivat mielellään laittaneet sopeutumattomat hoitoon, mutta lääkärit eivät olleet kiinnostuneita täyttämään jo muutenkin ahtaita tiloja.

– Sairaalat olivat umpitäynnä. Lääkärit pikemminkin halusivat potilaita pois kuin pitää heitä väkisin hoidossa. Joka kerta kun henkilö lähetettiin piirille, jonkun piti maksaa se. Raha näytteli näissä roolia, sillä usein hoito jäi kunnan maksettavaksi, Pietikäinen kertoo.

Psykopatiaan ei katsottu olevan olemassa hoitoa. Hankala henkilö saatettiin todeta psykopaatiksi, mutta asialle ei voitu tehdä mitään. Jos joitakin oireita pystyttiin helpottamaan, niitä helpotettiin.

– Potilasaineistosta näemme, että he viettivät piirillä eri pituisia aikoja. Heitä saatettiin pitää muutama päivä tai viikko rauhoittumassa ja tarjota näin perheelle hengähdystauko, Pietikäinen jatkaa.

Sodanjälkeisessä yhteiskunnassa haluttiin määritellä kuka on hyvä kansalainen. Psykopaateiksi saattoivat tulle nimetyksi ne, jotka eivät vastanneet varsin ahdasta kunnon kansalaisen ihannetta.

– Yhteiskunnassa alkoi vähitellen löystyä ulkoinen kontrolli ja yksilöitä alettiin sopeuttaa erityisesti koulutuksen avulla. Heistä haluttiin joustavasti uusiin olosuhteisiin sopeutuvia kansalaisia. Kouluttamalla kansalaiset sopeutuivat teollisen yhteiskunnan vaatimuksiin, Pietikäinen sanoo.

Lukuisat miehet terapoivat itseään rakentamalla uutta ja pitämällä itsensä työteliäänä. Joukkoon mahtui kuitenkin monia, jotka eivät sopeutuneet. Heistä saattoi tulla ongelma perheille, poliisille ja vallanpitäjille.

– Nämä saattoivat olla vaikka kouluttamattomia sekatyömiehiä, jotka eivät löytäneet paikkaansa. He eivät pystyneet täyttämään hyvän kansalaisuuden mittaa, Pietikäinen kertoo.

Pietikäisen mukaan normaaliuden rajat olivat naisille ahtaammat kuin miehille. Mies saattoi hyvinkin tapella ja olla häntäheikki ja sen katsottiin olevan hyväksyttävämpää. Silti enemmistö potilaista oli miehiä.

– Nainenkin saattoi olla hankala. Jos hänellä oli taipumusta alkoholin väärinkäyttöön tai hän oli seksuaalisesti liian aktiivinen. Vanhemmat saattoivat lähettää tyttärensä hoitoon, jos hän oli liian kiinnostunut pojista, Parhi kertoo.

– On mielenkiintoista miettiä, mistä äärisopeutumattomuus on johtunut. Sille ei ole yksiselitteistä vastausta. Niin geenit, ympäristö kuin vaikeat elämäntilanteetkin vaikuttivat. Psykopatiadiagnoosin muututtua henkilöillä todettiin muita sairauksia, erityisesti neurooseja. Sairaaloihin tulivat myös ensimmäiset psyykelääkkeet 1950-luvun puolivälissä, Pietikäinen summaa.

Fakta