Onnellisten tähtien alla

– Näytelmän teema on ikuinen, kirjoittaa Aino-Riikka Keskitalo Valheet ja viettelijät -esityksestä.

Ihminen toiselle

Pystyykö mikään imitoimaan teatterin tunnelmaa? Aulan odottava ilmapiiri, väliajan loistelias tarjoilu ja tietenkin itse näytös. Nykyinen teatteri antaa vierailijalle palan siitä tunteesta, kun aitiosta löytyi kansan kerma. Siitä tunteesta saa voimansa Pertti Sveholmin ohjaama Valheet ja viettelijät. Näytös vie katsojansa kädestä pitäen aateliston viimeiseen henkäykseen ennen Ranskan vallankumousta.

Valheet ja viettelijät pohjautuu Choderlos de Laclos’n kirjeromaaniin Vaarallisia suhteita. Juoni on monimutkainen ja henkilöhahmojen monimuotoisuus yllättää: rakastumisia, suhteita, kuolemaa ja petosta. Kaiken takana on nainen, markiisitar de Merteuil.

Merja Larivaaran roolisuoritus Merteuilina on kauhistuttavan inhorealistinen. Viettelevä ja kieron psykopaatin piirteitä omaava markiisitar jakelee kostoa ankaralla kädellä. Merja Larivaaran vastanäyttelijänä on Kari-Pekka Toivonen. Toivosen roolihahmo kreivi de Valmont onnistuu huijaamaan jopa katsojan uskomaan hyveellisyyteensä. Todellisuudessa Valmont ei ole elämänsä aikana tehnyt yhtään hyvää tekoa ja manipuloi läheisiään sen minkä kerkeää. Valmont ja Merteuil ovat keskeisessä osassa juonikuviota.

Lopussa kieroilu lähtee niin pahasti käsistä, että kaksikko tuhoaa kaiken, jopa toisensa. Väliin mahtuu myös suloisia hetkiä. Valmont rakastuu, kenties ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana. Rakkauden kohteena on puhdassydäminen presidentin vaimo madame de Tourvel. Näytelmän teema on ikuinen.

Hengästyttävän nopeatempoinen näytös liukuu näyttämöllä sulavatempoisesti pyörien. Oulun kaupunginteatterin näyttämö muuntuu salongista maaseutuun, kabinetista teatteriaitioon. Tyylilleen uskollinen lavastus antaa raamit kauniille kaaokselle. “Ensimmäinen lavastussuunnitelma oli abstraktimpi, rappeutunut palatsi. Suunnitelma kuitenkin hylättiin ja lavastuksesta tehtiin huomattavasti realistisempi”, lavastussuunnittelija Kalle Nurminen kertoo. Inspiraatiota on haettu ranskalaisista kaupunkipalatseista.

Näytelmän pukuloiston takana on Pasi Räbinä. Pukusuunnittelija ei ole mennyt aidan ali mistään kohtaa. Suunnittelussa ei ole sorruttu liialliseen modernisointiin. Katsoja nauttii suurista rokokoohameista ja värikirjosta. Alun kevyet pastellisävyt tummuvat juonen myötä loppua kohden todella dramaattisiksi.

Viidenkymmenen asukokonaisuuden ja vuoden ompelu- ja suunnittelutyön jälkeen odottaa palkinto; puvustus lumoaa katsojan.

Oulun kaupunginteatteri on tehdas; tuotteena on elävää taidetta. Laatukriteerit täyttyvät kevyesti.

Näytöksen loppu ei jätä ketään kylmäksi. Pahaa aavistamattomat aateliset seisovat vallankumouksen kidassa. Taustalla barrikadi ja tuskainen Merteuil, joka on vihdoin menettänyt kasvonsa. Kaiken keskiössä Valmontin ja Tourvelin ruumiiden maahanlasku. Toinen on turmeltuneena mustissa ja toinen on autuaan hyvityksen saaneena valkoisissa. Oppiiko ihminen koskaan?

Aino-Riikka Keskitalo

Lukiolainen Pyhäjoelta.

Artikkelin lähde Kaleva 28.11.2016.