Kuplasta karannut

Kai Nevala

Oulu

Ruskon uudessa hallissa on 2 000 neliömetriä tilaa. Hallitseva väri on vaaleanruskea.

Se on pakkauslaatikoiden väri. Osa niistä on auki, osa tiukkoihin teippeihin käärittynä.

Työn jälkien annetaan näkyä teollisuushallissa. Puisia lavoja ja kuljetuskärryjä on siellä täällä. Terhakat trukit ovat valmiina nostamaan tai siirtämään.

Tavaroiden pitää liikkua.

Niiden pitää liikkua, koska kyseessä on urheilualan tukkuliike. Jos liikettä ei synny, se näkyy yrityksen tuloksessa.

– Tämä ei ole enää autotallihommaa, hallituksen puheenjohtaja Teemu Kattilakoski virnistää.

Pyka ei ehkä kekseliäin nimi yritykselle, jonka perustajat ovat ex-hiihtäjät Kattilakoski ja Lauri Pyykönen, mutta tukkuliikkeen nimi löytyy lähinnä laskutuksesta. Pyka tuo maahan viittä eri tuotemerkkiä.

Yritys työllistää Oulussa ja Jyväskylässä kymmenen henkilöä. Se on kelpo saavutus, sillä ensimmäinen pieni lähetys purettiin Jäälissä syksyllä 2006 Kattilakosken autotallin perälle.

Hallituksen puheenjohtaja on komea titteli, mutta käytännössä yrittäjä Kattilakoski tekee Ruskon uusissa työtiloissa kaikkea mahdollista.

Entisellä huippuhiihtäjällä riittää tekemistä.

Outo tunne hamusi miehestä kuristusotetta joka päivä. Tunteet ovat aina henkilökohtaisia, mutta Kattilakosken käyttämät sanat ovat haikeus ja alakulo.

Jääliläinen hiihti viimeisessä kilpailussaan 27. maaliskuuta 2011 Kuopiossa 50 kilometrin SM-hopeaa, ja vedet tulivat väkisin silmiin, kun hän käveli viimeisen kerran huoltokopille.

Haikeutta ja alakuloa jatkui siitä pisteestä noin vuoden päivät.

– Se oli helkkarin kova paikka. Oli hirveän vaikea olla, kun en enää ollut urheilija. Pari vuotta kävin kynsin hampain lenkillä, vaikka siihen ei ollut tarvetta. Kai se oli surutyötä, Kattilakoski sanoo.

Hiihtäjä lopetti uransa 33-vuotiaana. Hänellä olivat kaikki palaset kohdillaan – perheasiat kunnossa ja haastava työ uutena yrittäjänä – joten Kattilakoski ei pudonnut tyhjän päälle. Silti hän kohtasi monen lopettaneen urheilijan kokeman tyhjyyden tunteen.

– Jos minulla ei olisi ollut työtä, olisin repsahtanut treenaamaan.

Harjoitteluun repsahtaminen olisi ollut pieni paha, sillä moni urheilija täyttää tyhjyyttään toisenlaisilla aktiviteeteilla.

Kattilakoski oli koko uransa ajan ammattilaisurheilija. Lopettamisen jälkeen töitä piti opettelemalla opetella tekemään oikein.

Enää ei ollut päivärytmiä, jossa aamu- ja iltaharjoitusten välissä ovat päiväunet ja valmiit ruokapöydän antimet.

– Perhana, että alku oli vaikea. Koko oma identiteetti oli rakennettu urheilemisen ympärille, Kattilakoski sanoo suoraan.

Vain ammattilaisurheilija voi tietää, miltä tuntuu lopettaa ammattimainen urheileminen. Jos fiksu, lukenut ja jämpti Kattilakoski on joutunut loppuvihellyksen jälkeen tutkimaan omaa identiteettiään ja sisintään, voi vain arvailla, millaisia myllerryksiä monilla muilla on.

Valitettavasti tiedämme monesta tapauksesta, että lopettanut urheilija ei yleensä herää seuraavana aamuna noin vain tavallisena kansalaisena.

– Sanotaan, ettei suomalainen mies puhu, mutta minun tapauksessani olisi voinut olla parasta käydä asiaa läpi jopa psykologin kanssa.

Kattilakoski sanoo, että ammattilaisurheilijan elämässä kaikki asiat meinaavat pyörähtää oman navan ympärille. Huippu-urheilu vaatii kokonaisvaltaista antautumista ja Kattilakosken mielestä se on pahimmillaan kuin sairaan kuplan sisällä elämistä.

– Osa urheilijoista odottaa jatkuvaa palvontaa ja aivan älytöntä paapomista. Heillä tulee karu pudotus tosielämään. Tarjoilija ei enää tuokaan jokaista ruokaa nokan eteen. Kaikki hyysäävät vain sinua, eikä kenenkään tulevaisuus ole oikeasti sellainen.

Kattilakoski tykkäsi, kun hän sai leireiltä tai kilpailureissuilta palatessaan märän rätin kasvoilleen. Perhe voi olla pelastus.

– Sain vaihtaa vaipat, laittaa ruokaa ja touhuta lasten kanssa. Kotona kaikki julkisuuden haarniskat riisuttiin. Oli aina mukava tulla kotiin, hän hymähtää.

Kattilakoski oli 23-vuotias lupaus, kun hän pääsi haistelemaan arvokisojen ilmapiiriä. Lahti 2001 ei vielä tuonut nuorelle hiihtäjälle debyyttiä, mutta MM-kisojen jälkeen mikään ei ollut entisellään.

Paitsi suomalaisessa ja kansainvälisessä hiihdossa, myös Kattilakosken elämässä oli aika ennen ja jälkeen talven 2001.

– Siihen asti olin ollut täysin sinisilmäinen ja naiivi parikymppinen. En ole koskaan sen jälkeen kuvitellut, että urheilu on täysin puhdasta. Enkä tarkoita pelkästään hiihtoa, Kattilakoski kuvailee.

Doping on yksi osa urheilun sairasta kuplaa. Kilpailuvietin piiskaama huippu-urheilija kokee menestymisensä niin tärkeänä, että oikean ja väärän raja saattaa hämärtyä ihan luonnollisella tavalla.

Lahti 2001 moukaroi suomalaisen hiihtourheilun lähes hengiltä, mutta samalla se pakotti totuttautumaan uuteen ajatusmaailmaan. 1990-luvun epohuuruiset kulutusjuhlat lähenivät vääjäämätöntä päätepistettään.

Dopingin sisäpiiri pidettiin aina mahdollisimman pienenä. Vain harvat ja valitut pääsivät salaseuran jäseniksi.

Entä jos Lahden katastrofia ei olisi koskaan tapahtunutkaan? Jos toiminta olisi jatkunut mitalijuhlien jälkeen entisellään, ja kohta joku valmentajista olisi pyytänyt nuoren Kattilakosken käymään hotellihuoneessaan. Haluatko sinä, Teemu, maailman parhaaksi luisteluhiihtäjäksi?

Oletko koskaan miettinyt tällaista?

– Olen miettinyt monta kertaa.

Hän sanoo lauseensa hetkeäkään epäröimättä.

– Pahoin pelkään, että putkessa jossa olin, olisin todennäköisesti ollut siinä samassa jengissä. En voi missään nimessä sanoa, etten olisi koskaan lähtenyt siihen touhuun matkaan. Enkä tiedä, voiko monikaan maajoukkueessa ollut sanoa muuta.

Kattilakosken vastaus on rehellisyydessään pysäyttävä. Se on kaukana urheilumaailman perinteisestä jargonista.

Tietenkin: asia on pelkästään teoriaa ja kuvitelmaa. Kattilakoski saavutti omilla avuillaan viestin MM-pronssia ja ylsi henkilökohtaisella matkalla parhaimmillaan kunnioitettavasti kahdeksanneksi.

Maajoukkuetason hiihtäjillä on oma pukukoppinsa. Kattilakoski vietti viimeiset viisi vuotta urallaan Ville Nousiaisen huonekaverina leireillä ja kilpailuissa.

Käytännössä hiihtäjät saattoivat olla 20 tuntia vuorokaudesta samassa huoneessa.

– Siinä tiesi kämppäkaverin elämästä aika paljon. Rupateltiin ummet ja lammet. Muuten leirielämä saattoi olla aivan älyttömän tylsää.

Nyt työelämä on Kattilakosken uusi pukukoppi ja keino purkaa kilpailuviettiään.

– En jakele käskyjä vaan pyrin johtamaan omalla esimerkilläni. Urheilusta opin työn ja pitkäjänteisyyden merkityksen. Menestys ei tule noin vain. Tämä on kilpailua koko ajan, hän sanoo katsellessaan yrityksensä hyllyrivistöjä.

Onko urheilija koko elämänsä ex-urheilija, tässä tapauksessa entinen hiihtäjä Teemu Kattilakoski?

– En elä menneessä, se ei enää määritä minuuttani.

Hän ei esittele itseään: olen entinen urheilija.

Fakta