Jäämies

Lasse Kukkonen, 35, ei ole paras luistelija, kovin laukoja tai häikäisevin kiekkotaituri. Silti hänen merkityksensä omalle joukkueelleen on vertaansa vailla.

Miksi Kukkonen saa ominaisuuksistaan lähes kaiken irti – oli kyseessä MM-finaali tai tavallinen liigaottelu?

Siksi, että hän on henkisesti poikkeuksellisen vahva pelaaja. Kärppien kapteeni putoaa pelipäivänä omaan ihmeelliseen maailmaansa, jossa kaikki tähtää vain voittamiseen. Keskittyminen huipentuu juuri ennen ottelua sekä jokaisella erätauolla.

– Aika paljon kiteytyy siihen, että olen Oulussa ja
pelaan Kärpissä, hän sanoo.

Kai Nevala, Tekstit // JArmo KONTIAINEN, KUVAT

Jos ei välittäisi naapurirauhasta, kahden pihan kautta loikkimalla pääsisi helposti kotiin.

Lasse Kukkonen ottaa pari sivuaskelta omalla etupihallaan, ojentaa kätensä viitaksi ja suuntaa sen kahden vastapäisen talon väliin jäävään rakoon.

Sieltä pilkistää taas yksi talo, kuten omakotialueilla tuppaa olemaan tapana.

– Se on naapuri. Siinä vieressä on meidän talo, Kukkonen sanoo.

35-vuotias mies ei ole päässyt kauaksi lapsuudenkodistaan.

– 150 metriä, hän naurahtaa.

Sitten Kukkonen kääntää viittansa oikealle kohti metsikköä. Puiden välistä näkyy Oulujoen koulu, jonka ulkokentällä Lasse-poika vietti välituntejaan, iltapäiviään ja iltojaan vajaat kolme vuosikymmentä sitten.

Kotona käytiin välillä syömässä ja varpaita sulattelemassa.

Hän tuntee Kirkkokankaan kadut läpikotaisin. Aina välillä Kukkosen ovikello soi ja oven takana seisoo kiiluvasilmäisiä pikkupoikia.

– Tuukkonää pellaamaan, he kysyvät.

Silloin tällöin Kärppien kapteeni sanoo kyllä ja palaa hetkeksi takaisin pihapelien taianomaiseen maailmaan.

Jos halutaan ymmärtää, miten peruslahjakkaasta pojasta on tullut Kärppien seuralegenda, oikeiden vastausten etsiminen on aloitettava juuri näiltä kulmilta.

Kärpissä on vuosikymmenien aikana pelannut sulavampia luistelijoita, kovempia laukojia ja häikäisevämpiä kiekkotaitureita, mutta tuskin kukaan pystyy lyömään Kukkosta, kun puhutaan yhden pelaajan kokonaisvaltaisesta merkityksestä omalle joukkueelleen.

– Henkisesti vahvin pelaaja, jonka tiedän, pitkäaikainen joukkuekaveri Mika Pyörälä sanoo epäröimättä.

Pöydällä on kahvikuppi ja korillinen piparkakkuja. Lasse Kukkonen paukuttaa kämmensyrjällään niiden väliin rivin mielikuvitushahmoja.

– Jos laitetaan kiekkoilijoita vierekkäin, niiden fyysiset ominaisuudet ovat aika lähellä toisiaan. Matti kyykkää kymmenen kiloa enemmän kuin Pertti, mutta
näkyykö se välttämättä kaukalossa?

Kukkonen vastaa itse itselleen ja paljastaa kuin huomaamattaan oikeastaan koko oman menestyksensä ytimen.

– Ei, mutta jos toinen saa ominaisuuksistaan enemmän irti, se näkyy heti.

Se on siinä: hänen pelinsä alleviivaa omia vahvuuksia ja kutistaa heikkoudet minimiin.

Siksi Kukkonen on pystynyt pelaamaan aikuisena jo yli 1 300 virallista ottelua hämmästyttävän ja hämmentävän lähellä omaa huipputasoaan – oli kyseessä MM-finaali tai tavallinen tammikuun liigapeli. Siksi Kukkonen hoitaa 25 minuutin ison roolin Kärpissä tai viiden minuutin miniroolin Leijonien olympiaturnauksessa.

Hän oli kärkikaartin oululainen junioripakki, mutta ei koskaan superlahjakkuus. Kukkosta ei esimerkiksi valittu Pohjola-leirin jälkeen ensimmäiselle maajoukkueleirille, mutta sisuuntuneena hän nousi nopeasti leijonapaidan vakiokäyttäjäksi.

Oivallus omasta roolista syntyi A-juniori-iässä ennen debyyttiä Kärppien edustusjoukkueessa.

– Hoksasin, että tietyillä jutuilla pääsen pelaamaan ja pystyn auttamaan joukkuetta. Ymmärrys omasta pelaajaminästä tuli siinä vaiheessa.

Tietenkin Kukkonen olisi – lukemattomien muiden poikien tavoin – ollut mielellään kuin fantastinen Reijo Ruotsalainen, mutta se olisi ollut väärä valinta. Kukkosen suu vääntyy kevyeen virneeseen, kun hän muistelee roolinsa sisäistämisen ensiaskeleita.

– Ehkä jonkun muun on sitten kannettava se Reksan rooli joukkueessa.

Yksi oivallus ja naps: siinäkö se huippukiekkoilija syntyi?

Ei tietenkään.

Kukkosen henkinen vahvuus näkyy arjessa, tinkimättömässä jokapäiväisessä tekemisessä. Sisäinen vimma pärjätä ja voittaa, kuten hän itse kuvailee.

Tuo vimma korostuu pelipäivinä, jolloin kärppäkapteeni putoaa hiljalleen omaan tilaansa.

Pelipäivä alkaa sillä sekunnilla, kun Kukkonen avaa aamulla silmänsä.

– Vaikka kotipelipäivänä olen kotona, en minä täällä käytännössä ole. En ole henkisesti läsnä, hän myöntää.

Keskittyminen on koko ajan illan pelissä. Kukkonen aloitti mielikuvaharjoittelun jo 15–16-vuotiaana. Hän on käyttänyt vuosien varrella lukemattomien ammattilaisten apua.

Hän ennakoi tulevaa, käy läpi yksittäisiä pelitilanteita (voittaen niitä ajatuksissaan) ja matkustaa kohti täydellistä tunnetilaa.

– Koen, että tämä on yksi isoimmista asioista, jonka takia olen pystynyt pelaamaan pitkän uran.

Jos ottelu alkaa kello 18.30, Kukkonen lähtee Kirkkokankaalta liikkeelle kolmea tuntia aikaisemmin. Hän etsii radiosta rokkia, kurvaa Oulujoen rantaan, ylittää joen Erkkolan sillalta ja saapuu noin 12 minuutissa Raksilaan.

Hallilla hän panee varusteensa ja mailansa kuntoon, ottaa vähän kahvia, juttelee ja aistii joukkueen tilaa. Samalla hän vajoaa koko ajan entistä syvemmälle kohti omaa erikoista maailmaansa.

Pari minuuttia ennen ottelun alkua se sitten tapahtuu.

Se mistä kerrotaan tarinoita.

Siinä hän on!

Kello on 18.29 ja Kärppien numero viisi kävelee maalivahti Jussi Rynnäksen takana kohti Raksilan kaukaloa.

Silmät tuijottavat suoraan eteenpäin. Suu on vedetty tiukaksi viivaksi.

Kukkonen näyttää niin keskittyneeltä kuin ihminen voi olla. Hän näyttää myös... pelottavalta. Jos järjestysmiehet olisivat unohtaneet aukaista päädyn, tämä Kukkonen saattaisi puskea itsensä pleksin läpi.

Tappajan näköinen mies.

Sen sijaan, että puolustaja luistelisi ensimmäisessä vaihdossa holtittomasti päin seiniä tai vastustajaa, hän nakkaa rennosti perussyötön pelikaverilleen ja kurvaa 40 sekunnin jälkeen vaihtoaitioon.

Se mistä kerrotaan tarinoita, ovat Kukkosen viimeiset minuutit ennen ottelua.

Hänen pelipäivänsä keskittyminen huipentuu pukukopissa hetkeen, jolloin puolustaja tärisee, puhisee tai räjähtää – mitä sanoja kukin haluaakaan käyttää.

Pelaajilla on oma tapansa valmistautua otteluun, mutta Kukkosen tyyli on yksi omalaatuisimmista. Yksi jos toinenkin tulokas on silmäillyt vaivihkaa ja epäuskoisena kapteenin suuntaan: mikä tuo oikein on?

Kukkonen virnistää. Hän tietää, että valmistautumisesta liikkuu legendoja.

– Ikävä kyllä suurin osa taitaa olla totta.

Näiden minuuttien aikana hän sulkee kaiken ulkopuolisen mielestään pois ja pyrkii elämään hetkessä niin vahvasti kuin mahdollista. Tapa syntyi poikkeuksellisen varhain, jo C- ja B-junioreissa.

– Aika intensiivinen tila. Kuin olisin kehään menossa, hän kuvaa.

Sen sijaan, että kehään nouseva Kukkonen juoksisi nyrkkiin, hän pystyy kuplassaan kontrolloimaan itseään ja toimintaansa. Ei ole lainkaan harvinainen näky, että puolustaja seisoo levollisena luistimillaan maila yhdessä kädessä ja reagoi nopeasti, kun irtokiekko pitää voittaa omalle joukkueelle.

– Kun olen henkisesti valmis peliin, pystyn kontrolloimaan tunteita, vaikka näyttäisi siltä, että nyt mennään tunne edellä. Silloin hallitsen tunnetilan, eivätkä tunteet ohjaa lopullisia päätöksiä.

Kukkosen peli perustuu pienten asioiden kunnioittamiseen. Irtokiekon haravoiminen, ratkaiseva pieni tökkäys, vastustajan tasapainon horjuttaminen tai syöttölinjan peittäminen eivät ole niitä juttuja, joista suuri yleisö kohisee. Ne ovat kuitenkin juttuja, joita jokainen pelikaveri arvostaa.

Vaikka Kukkonen on leiponut tasaisin väliajoin maaleja, on hänen ajattelunsa ydin aina oman pään puolustamisessa.

Kukkonen sanoo, että hän saa nautintoa esimerkiksi alivoimalla pelaamisesta.

– Oman joukkueen voittaminen on hänelle kaiken a ja o. Lassen pelityyli on niin kuluttava, että se vaatii valtavasti henkisiä voimavaroja, Kärpissä kaudet 2013–2016 valmentanut Lauri Marjamäki sanoo.

Nykyinen leijonaluotsi pitää entistä kapteeniaan pelottomana taistelijana, mutta muistuttaa myös Kukkosen toisesta puolesta.

– Hänellä on äärimmäisen hyvä pelikäsitys.

Kukkosen ura on huomattavasti komeampi kuin hänelle aikoinaan ennustettiin. Maailmanmestari ja kolminkertainen olympiamitalisti pystyi vastoin odotuksia luomaan uraa myös NHL:ssä 159 runkosarjaottelun verran.

Hän on takuulla nähnyt monia lahjakkaampia pelaajia, jotka eivät ole pystyneet samaan.

– Uskon, että kaikilla on se halu olemassa, mutta ei keinoja. Mitä lähemmäksi maailman huippua mennään, sitä suurempi haaste suoritustason pitäminen ylhäällä on, Kukkonen toteaa.

Kukkosen valmistautuminen otteluun saattaa kuulostaa kaikessa tinkimättömyydessään jopa henkisesti brutaalilta, mutta oululainen näkee asian täysin päinvastaisesti.

– Minulla on oma sisäinen motivaatio, että nyt tehdään hyvä päivä. On niin sanotusti hienoa päästä hommiin. Loppujen lopuksi arjen pienistä asioista nauttiminen tekee sen eron keskinkertaisuuden ja huipun välillä.

Kukkosta ovat matkalla auttaneet muutamat ratkaisevat avainkokemukset. Kotikasvatus loi pohjan arvomaailmalle, ja juniorina hänellä oli Mika Pieniniemen ja Juha Ringin tasoisia valmentajia. Kun hän nousi Kärppien divariryhmään, joukkueessa oli poikkeuksellisen vahvoja johtajia pelaajina.

Torinon legendaariseen olympiajoukkueeseen pääsy 24-vuotiaana oli silmät avannut kokemus.

– Tajusin, että minulla on mahdollisuus pelata maailman huipulla, ja näin mitä se vaatii.

Tarvittiin vielä Kimmo Timosen esimerkki Philadelphiassa ja Kukkosen pelaajaminän palaset loksahtivat lopullisesti paikoilleen.

– Kime ei käyttänyt tekosyitä.

Niihin ei turvaudu Kukkonenkaan. Kämppäkaveri Pyörälän mukaan kapteeni ei ole muutaman kerran meinannut päästä aamulla sängystä ylös, mutta on illalla taistellut kaukalossa.

Kevään 2015 mestaruuspokaalin nosti ilmaan mies, jonka kylkiluut olivat murtuneet.

2010-luvulla seurauskollisuudesta tai -rakkaudesta puhuminen saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta Kukkosen side Kärppiin on solmittu kotona jo yli 30 vuotta sitten.

Hänen lauseensa eivät kumise onttoina.

– Aika paljon kiteytyy siihen, että olen Oulussa ja pelaan Kärpissä. Sillä on henkilökohtaisesti minulle suuri merkitys. Kärppäpaita velvoittaa minut valmistautumaan hyvin ja se luo minulle positiivista painetta.

Kukkonen oli päivää vaille 21-vuotias, kun hän johdatti Kärpät liigaotteluun ensimmäisen kerran kapteenina. Mestaruutta puolustaja on juhlinut kolme kertaa.

Sillä hetkellä on vain tyhjä olo.

– Tietyllä tavalla mestaruuden jälkeen joukkue ei koskaan katoa vaan jää elämään. Matka mestaruuteen on se juttu. Olen tajunnut, että nautinnon tuo se, millaisten vaiheiden läpi joukkue menee.

Tänä syksynä Kukkonen ja Kärpät ovat taivaltaneet vaikeiden vaiheiden läpi. Kapteenin kärppäuralla ei ole ollut vastaavaa tilannetta.

Se konkretisoituu tässä marraskuun illassa, kun Kukkonen polkee kuntopyörää tappio-ottelun jälkeen Raksilassa ja hikitippa toisensa jälkeen valuu pitkin tuimia kasvoja.

Kukaan ei laula, hädin tuskin puhuu. Tulosta ei pääse karkuun. Kukkonen kantaa tuskan taakkaa.

– Nyt vituttaa aika rankasti. Kaikki kokemukset on mentävä läpi. Tappion jälkeen pitää tuntua syvälle.

Kukkonen palaa hallille seuraavana aamuna kello 8.30.

Istahdetaan vielä hetkeksi Kirkkokankaan keittiönpöydän ääreen.

Mitä sinusta olisi tullut, jos olisit tehnyt asioita juniorista lähtien puolivillaisesti?

– Ei ainakaan jääkiekkoilijaa, Kukkonen sanoo välittömästi.

Silloin hän olisi ollut kaukalon sijasta kärppäfanina katsomossa.

Fakta