Artikkelin lähde Kaleva
Anssi JunttoPaavo Pyrrö oli hieman toisella kymmenellä, kun kolme innokasta yrittäjää alkoi näyttää elokuvia Rantsilan Nuorisoseuran tiloissa 1940-luvun lopulla. Elokuvateatteritoiminta kuitenkin hiipui siihen, että kenelläkään Rantsilassa ei ollut koneenkäyttäjältä vaadittua ajokorttia. Niinpä apua piti hakea naapurikunnista.
Kun urheiluseura Raikas ryhtyi elvyttämään elokuvatoimintaa vuoden 1954 tietämillä, Pyrrökin oli aktiivisesti mukana. Koneenkäyttäjäksi pestattu tyrnäväläismies huomasi nuorukaisen kiinnostuksen ja otti tämän oppiinsa.
Filmiaikana elokuvat olivat keloilla neljässä–kuudessa osassa. Koska Rantsilassa oli yhden koneen teatteri, tuli elokuvaan useita väliaikoja kelojen vaihdon takia.
– Mestari hoiti filmien vaihdon tarkasti ja turhia kiirehtimättä. Väliajat olivat jopa yli viiden minuutin mittaisia. Katsomossa se aiheutti liikehdintää. Tupakkamiehet ryntäsivät kovalla ryminällä ulos molemmista ovista, pääovesta ja varauloskäynnistä. Ja kun filmi alkoi pyöriä, sama ryminä toistui toisinpäin, Pyrrö kertoo.
– Kaikki eivät olleet tupakkaihmisiä, joten moni paheksui ryntäilyä. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta.
Kun Pyrrö oppi käyttämään elokuvakonetta, filmikelojen vaihtoon tuli vauhtia. Tauot kutistuivat puoleen minuuttiin, mikä tietysti aiheutti hämmennystä tupakkamiehissä.
Jossain vaiheessa Tyrnävän mies totesi itsensä tarpeettomaksi ja touhu jäi kokonaan Pyrrön kontolle. Kortittomana hän piti konehuoneen oven visusti lukossa.
Elokuvat osat olisi aina pitänyt kelata erilliselle reunalliselle kelalle ja elokuvan jälkeen taas takaisin. Koska mestarikin oli silloin tällöin oikaissut ja laittanut filmin koneeseen suoraan kuljetuspuolassa, uskaltautui Pyrrö kokeilemaan samaa.
– Oli pitkä kuuden osan värielokuva Kolme muskettisoturia. Aloin vaihtaa neljättä osaa. Otin kiinni filmistä, joka tuntui löysästi kelatulta. Kun nostin filmiä, yli puolet siitä nousi ja loput jäi puolaan laatikkoon, hän muistelee.
– Filmi ei mennyt millään takaisin paikalleen. Tein nopean ratkaisun. Leikkasin filmin poikki ja näytin vain sen pätkän, joka oli puolassa.
Kukaan ei huomannut, että elokuvasta puuttui pätkä, mutta näytöksen jälkeen kierteelle menneessä filmissä oli selvittelemistä.
– Vielä muutaman sekunnin
puristin tupakkamiesten harmiksi.
Homma hoitui, kun Pyrrö keksi vetää filmin suoraksi takapihalle. Raporttiin hän kirjoitti: ”Neljäs osa katkennut noin puolivälistä. Liitetty ohjeiden mukaan.”
– Sen jälkeen piti olla tarkkana. Sain apuvoimia, ja kelasimme filmit oikeisiin keloihin. Mutta osien vaihtonopeudesta en antanut siimaa, vaan puristin vielä muutaman sekunnin tupakkamiesten harmiksi.
Kesälomamatkansa lähestyessä Pyrrö oli opettanut koneenkäyttöä kahdelle kaverilleen. He eivät kuitenkaan olleet saaneet kuvan porttia pysymään kohdallaan, ja niinpä joku katsojista oli tehnyt valituksen. Se tiesi elokuvateatteritoiminnan loppumista Rantsilassa.
Pyrrö päätyi tekemään työuransa kaupan ja liike-elämän parissa. Rantsilasta tie vei Jyväskylän kautta Ouluun. Elokuvat olivat intohimona vielä pitkään. Nykyisin elävän kuvan harrastaminen jatkuu myös videokerhossa.
Paavo Pyrrö lähetti tarinansa elokuvateattereista dokumenttielokuvaa tehneelle Jouko Aaltoselle, mutta elokuvaan asti muistelu ei päätynyt. Dokumenttielokuvien tekijäJouko Aaltonen kiersi kuvaamassa
kymmeniä elokuvateattereita, mutta Pohjanmaata
pohjoisemmaksi
hän ei tällä kertaa tullut.
Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Tunteiden temppelit sai alkusysäyksensä kolmisen vuotta sitten, kun Aaltonen huomasi elokuvateattereiden viimeisimmän mullistuksen, digitalisoinnin, olevan loppusuoralla.
– Se oli selvä aikakauden muutos. Oli paljon vanhoja koneenkäyttäjiä, jotka jättivät konehuoneet kokonaan, ja yrittäjiä, jotka luopuivat alasta. Alalle myös tuli uusia yrittäjiä.– Dokumentaristi tietysti haluaa taltioida ja käsitellä tällaisia muutosvaiheita.
Yhtä lailla Aaltosta kiehtoi se, millä tavalla elokuvateatterien vuosikymmenten varrella kohtaamat muutokset ja kriisit olivat vaikuttaneet katsojan kokemukseen.
– Minulle oli hirveän tärkeää, että katsoja saatiin mukaan elokuvaan ikään kuin vuoropuhelun toiseksi puoleksi. Elokuvan keskeisessä ytimessä on tavallaan elokuvan katsojien ja näyttäjien välinen suhde.Sen lisäksi, että Aaltonen ja elokuvan muut tekijät tekivät perusteellista taustatutkimusta ja kiersivät tutustumassa nykyisiin ja entisiin elokuvateattereihin, he pyysivät teatterikokemuksia katsojilta. Yhteydenottoja tuli pitkälti toistasataa.
Jotkut kokemukset olivat lyhyitä kommentteja, kun taas pisimmät olivat kymmenien sivujen muistelmia. Kokonaisuuden kannalta sopivimmat kuvattiin haastatteluiksi.
– Vielä leikkausvaiheessa jouduimme jättämään suuren määrän hyviä tarinoita pois ihan vain sen takia, että elokuvan esseemäinen balanssi saatiin jollain tavalla toimivaksi, Aaltonen harmittelee.Ensi-illan lähestyessä elokuvasta pois jääneitä tarinoita – niin kirjoitettuina teksteinä kuin kuvattuina haastatteluinakin – on julkaistu elokuvan nettisivulla.
Tunteiden temppeleissä käsitellään yli 30 elokuvateatteria eri puolilla Suomea. Oulu ei kuitenkaan ole mukana.
– Peter von Bagh käsitteli Muisteja-elokuvassaan nuoruutensa oululaisia elokuvateattereita hyvin tyhjentävästi, henkilökohtaisesti ja tunteita herättävästi. Minä olin sattumoisin Muisteja-elokuvan tuottaja, ja niinpä teimme sellaisen linjaratkaisun, että Oulu jätettiin tästä kokonaisuudesta pois, Aaltonen perustelee.
Artikkelin lähde Kaleva