R uno

pureutuu
lähisuhteen väkivaltaan

Timo Harju tarttui rankkaan aiheeseen toisessa runokokoelmassaan,
jota hän luonnehtii läheisyyskirjaksi. Harju on kiinnostunut runon parantavasta
voimasta ja mahdollisuuksista osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Uudet säkeet

Runoudessa

Kirjoitus aloittaa juttusarjan,
jossa esitellään nykyrunon ilmiöitä ja tekijöitä.

Anna Kilponen, teksti
Pekka Peura, kuva

Oululaisrunoilija Timo Harjulle runo on paitsi itseilmaisun väline, myös työkalu, jota voi hyödyntää taidetyössä eri laitoksissa. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa syntyi vanhainkotiarjesta. Uusin Kaikenhymyiset-teos on puolestaan saanut vaikutteita Harjun taidetyöstä Oulun ensi- ja turvakodissa.

Runo on intiimi tapa lähestyä vaikeaakin aihetta, sillä sen avulla voi sanoittaa asioita, joista ei yleensä puhuta, hän sanoo.

Harju ei tyydy pelkkään sivustakatselijan rooliin, joka haalii materiaalia teksteihinsä, vaan hän ottaa yhteisötaiteilijana osaa tekemällä auttamistyötä taiteen keinoin.

Palkittu esikoisteos Me kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) syntyi Harjun työskennellessä siviilipalvelusmiehenä Luolavuoren vanhainkodissa Turussa.

Harju näkee Kaikenhymyisten olevan tavallaan jatkumoa esikoiselle.

– Edellinen kokoelmani päättyi vanhainkotivanhusten muotokuviin, kun tämä uusi taas alkaa muotokuvilla perheestäni.

Lapsitematiikka koskettaa neljän lapsen isää: paikkansa teoksesta löysivät runot omista lapsista ja vanhemmuudesta.

– Lapsirunot ovat usein ihastelua tai vanhemman epävarmuuden tilitystä, mutta minä halusin kirjoittaa myös lasteni aggressioista ja ottaa syliin. Haluaisin ajatella, että teokseni on läheisyys- ja herkkyyskirja.

Perhemuotokuvia seuraavat ”hoivaharjoitukset”, ja teoksen loppu kuvaa koskettavasti lähisuhdeväkivaltaa.

Harju määrittelee itsensä yhteisötaiteilijaksi, jonka työnkuvasta kirjallisuus haukkaa kolmanneksen. Kirjoittamisen rinnalla kulkevat myös yhteisötaideprojektit, joita hän on toteuttanut vanhainkodin ja ensi- ja turvakodin ohella myös lastenkodissa ja vankiloissa. Tämän lisäksi hän opettaa runoutta muun muassa avoimessa yliopistossa. Tekeillä on myös romaani.

Muutama vuosi sitten Harju päätti, että hän haluaa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta. Läheisten ihmisten kokemukset väkivallasta ovat koskettaneet häntä, ja aihe alkoi vaatia kirjoittamista.

– Se sai minut hakeutumaan myös ensi- ja turvakodille yhteisötaideprojektiin.

Projektissa oli mukana myös muita taiteilijoita, kuten tanssija Henna Hanhineva. Taiteilijat olivat mukana muun muassa lapsen, vanhempien ja sijaisvanhempien tapaamisissa sekä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Yhdessä saatettiin kirjoittaa satuja, runoja tai tarinoita.

– Taiteen keinoin on helpompi olla lähellä ihmisiä. Taide antaa kehyksen ja säännöt, jotta pystyy olemaan turvallisesti toisen ihmisen kanssa.

Raskainta Harjulle oli nähdä, kuinka vanhemman ja lapsen välinen kommunikaatio oli välillä haasteellista.

– Silloin tuli voimaton olo, mutta onneksi saimme tukea. Ensi- ja turvakodissa taiteelle löytyi tila todella hyvin. Joskus olen ollut laitoksissa, jossa on ollut epäselvää, mikä taiteen pointti on. Niissä henkilökunta on odottanut kenties jonkinlaista terapiaa tai viihdettä.

Harjun mukaan taiteen tehtävä on täydentää auttamispalettia. Taide tarjoaa herkän tavan olla yhdessä, mutta terapiaan sitä ei pidä sekoittaa, hän huomauttaa.

– Ihmisiä me kaikki olemme, vaikka taustalla olisi raskas ihmiskohtalo. Ketään ei voi lähteä muuttamaan tai pelastamaan, mutta voimme olla yhdessä hetken ja tehdä taidetta.

Tarttuminen arkaluontoiseen, vaiettuun aiheeseen asetti kirjoittamiselle omat haasteensa. Harjun on pitänyt miettiä tavallista enemmän sitä, milloin runo on valmis eli tarpeeksi etäännytetty todellisen elämän tilanteista.

– Välillä tuli olo, että tämä on julkeaa tai etten voi kirjoittaa semmoisesta, mitä en ole itse kokenut. Oli pohdittava, milloin runot ovat muuttuneet niin paljon, että ne ovat itsenäisiä.

Teostaan varten Harju on lukenut paljon myös tietokirjallisuutta.

– Olen miettinyt, voisivatko runot osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja puhua enemmän kuin tietokirja.

Kaikenhymyisten päätösruno liittyy lähtemiseen. Esiin nousevat lähtemisen vaikeus ja uhrin rooli. Harjun mukaan väkivaltaisissa suhteissa puhe kiertyy helposti pohdintaan, miksi uhri ei lähde.

– Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi satuttaja ei lähde. Minusta on ymmärrettävää, että uhri ei lähde, sillä onhan tavallisesta parisuhteestakin on vaikea lähteä.

Hän haluaa puhua lähtemisestä laajemminkin, sillä aivan kuten läheisyyttä, lähtöjäkin on monenlaisia.

– Kaikki ihmiset lähtevät. Me synnymme ja kuolemme. Meillä on lähtöjä kauppaan, meillä on väsyneitä, isoja ja pieniä lähtöjä.

Hoivataidetta Harju oli tekemässä jo vuodesta 2006 lähtien. Taiteen hoivaavaan vaikutukseen on hänen mielestään herätty Oulussakin. Ensi keväänä hän on mukana rakentamassa pysyvää taidetoimintatilaa Oulun ensi- ja turvakotiin.

– Taide on keskeinen inhimillinen asia, joka on ollut hoivatyössä vähän pimennossa.

Fakta