Iki-Kianto oli maineensa vanki

Ilmari Kiannon teosten vastaanotosta väittelevä
Helena Hyöty haluaa täydentää kuvaa, joka on muotoutunut Kiannon tuotannosta köyhälistökuvausten kautta.

Riitta Taulavuori

Vihta-Perttu! Hyvä Toveri!

(...) Tiedustan sinulta, olisiko talonpidossasi mahdollisesti myödä minkäänlaista ruokatavaraa, jollaista minä tarvitseisin ja jota ei saa kaupoista?

Esimerkiksi HYVIÄ PERUNOITA --- ohrajauhoja (karkeita) -- t a l k k u n a k s i a (joita en ole saanut vuosikausiin mistään) ja jotakin lihatavaraa varsinkin PALVATTUA LAMPAANLIHAA, jota ennen muistan Hallan Ukon kanssa nauttineeni juuri Vihtalassa (...)

Vastaappa varsin, mitä voisit vaihtaa rahaksi, niin varmasti koettaisimme heti sinulle käteisellä maksaa, vaikka tämä talo taas onkin muka kunnan puolesta uhattu ulosmittauksella, mikä himo niillä lienee tulotonta tuhoamaan, kerjäläistä kellistämään -- (...)

TERVETULOA (...) ja ota helkkarissa silloin mukaan vaikka ”Korpi-Jaakon kyyneleitä” niin itketään yhdessä ---

Iki Kianto

Kirjailija Ilmari Kiannon (1874–1970) Suomussalmen kunnan esimiehenä toimineelle Frans Albert Kinnuselle lähettämä kirje on päivätty 16. tammikuuta vuonna 1938. Eikä se ole suinkaan ainoa laatuaan, kertoo Kinnusen pojantytär, tamperelainen Helena Hyöty (s.1957).

– Niitä viinakauppojahan oli siihen aikaan vielä harvakseltaan, joten myös Suomussalmen herraseurassa oli tietysti tyytyminen itse tiputeltuun ”maisemasampanjaan”, Hyöty tulkitsee kirjeen lopputoivotusta.

Hyödyn äidillä on kotonaan Suomussalmella tallessa myös lukuisia muita Kiannon toverilleen ”Vihta-Pertulle” kirjoittamia kirjeitä siinä missä Punaisen viivan 7. painos vuodelta 1934. Juhlapainoksen alkulehdille on laadittu, kuinkas muuten, polveileva omistuskirjoitus.

– Kiinnostukseni Kiantoa ja hänen kirjoituksiaan kohtaan heräsi jo lapsuudessa ja juuri noista mummulasta löytyneistä kirjeistä, Hyöty kertoo.

Häntä itseään kiehtoo Kiannon käyttämä kieli Kainuun murreilmaisuineen ja uudissanoineen.

Myös aikalaiset kiittelivät kirjailijan kielenkäyttöä. Aamulehden kriitikko arvioi korpiromaania Vanha postineiti (1935) tähän tapaan:

”Kiannon kieli sanoineen, käänteineen, letkauksineen ja sutkauksineen juoksee raisuna kuin villi varsa (...) Rento tyyli ja räiskyvä sanonta, joka tosin monesti ampuu yli maalin, on kenties Kiannon väkevin kirjallinen ase, eikä hän suinkaan arastele sen käyttämistä (...)”

Hyöty on tarttunut ja palannut sanataiturin teoksiin useammankin kerran, viime vuosina erityisesti tutkimustarkoituksissa.

Hyödyn väitöstutkimus Toiset rakastavat, toiset vihaavat – Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa tarkastetaan Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa perjantaina.

Väitöksen tutkimusaineistona on ollut noin 70 Kiannon teosta yli sadan vuoden ajalta, mukaan lukien postuumisti julkaistut teokset.

Hyöty on halunnut täydentää kuvaa, joka on muotoutunut Kiannon tuotannosta kirjallisuushistoriassa ja -tutkimuksessa. Näissä kun on pidetty esillä oikeastaan vain kahta ”suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin noussutta” köyhälistökuvausta, Punaista viivaa (1909) ja Ryysyrannan Jooseppia (1924).

– Ne kyllä ansaitsevat paikkansa, mutta niiden varjoon on tahtonut jäädä muu tuotanto, joka ilmestymisaikanaan sai aikaan kiivastakin yhteiskunnallista keskustelua.

Hyödyn väitös esittelee Kiannon räväkkänä keskustelijana ja aikansa sosiaalisten ongelmien esille tuojana, joka joutui kaksinaismoralistisen paheksunnan kohteeksi, sai syyteitä jumalanpilkasta ja päätyi usein myös sensuroiduksi.

Pahennusta Kianto herätti siviili- ja varsinkin ”omantunnon avioliitoillaan” – elämällä kahden vaimon kanssa samanaikaisesti – ja tuomalla yksityiselämänsä tapahtumat julkisuuteen. Minkä some-julkkiksen ja lööppikoheltajan jälkimaailma hänessä menettikään!

– Kianto aiheutti itselleen paljon harmia sillä, kun toi suhdekiemuransa julkisuuteen. Eivät sellaiset jutut olleet ennenkuulumattomia, mutta niistä ei ollut tapana kertoa niin avomielisesti kuin Kianto teki.

– Kianto kuitenkin halusi olla kirjoittaessaan rehellinen itselleen ja lukijakunnalleen. Hän kirjoitti ajan hermolla, ja hänen teoksiinsa tutustumalla nykylukijakin voi saada käsityksen senaikaisista polttavista kysymyksistä ja ongelmista.

Lyriikkaa, romaaneja, novelleja, satuja, näytelmiä, matka- ja muistelmateoksia sekä lehtiartikkeleita laatineen Kiannon tuotteliaisuus hakee laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vertaistaan.

Kirjoituksillaan hän muun muassa vastusti tsaarinvaltaa, tölväisi ruotsinkielistä virkamieskuntaa sekä hyökkäsi laitoskirkkoa ja leipäpappeja vastaan. Välit vasemmistolaiseen lukijakuntaan katkesivat pitkäksi aikaa, kun Kianto asettui sisällissodassa valkoisten puolelle ja alkoi suoltaa sotarunoja.

– Kiannon vasemmiston silmissä saama lahtarimaine säilyi pitkään, sillä kirjailijan vuonna 1918 valmistunut sodanvastainen Elämän ja kuoleman kentältä uskallettiin julkaista vasta vuonna 1928, Hyöty huomauttaa.

Lähtemättömät jälkensä suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin ovat jättäneet Kiannon klassikkoteokset Punainen viiva ja torppari Jooseppi Kenkkusen vaiheista kertova Ryysyrannan Jooseppi. Vaali-iltakommentaattorit sanailevat yhä punaisen viivan vedosta, kulttuuriväki muistaa kirjojen elokuva-, näytelmä- ja oopperaversiot ja lukemattomat keski-ikäiset osaavat vetäistä karaokessa Irwinin Ryysyrannan.

Kiannon elämälle ja kirjailijamaineelle musertavin kolaus oli miehen sotapetoksen yrityksestä saama puolen vuoden kuritushuonetuomio vuonna 1940. Kianto erotettiin tästä syystä muun muassa Kirjailijaliitosta, jonka perustajajäseniä hän oli.

Kianto oli talvisodan alussa kodistaan Turjanlinnasta evakkoon lähtiessään jättänyt sikarilaatikkoon venäjänkielisen viestin, jossa hän pyysi säästämään kotinsa. Suomalaispartio löysi viestin ja toimitti sen eteenpäin. Kianto ehti kärsiä suurimman osan vankeustuomiostaan ennen kuin presidentti Kyösti Kallio armahti kirjailijan.

– Tuomio on nähty myöhemmin hätiköitynä sotahysterian aiheuttamana ylilyöntinä. Suomussalmen joukkojen komentaja, eversti Hjalmar Siilasvuo totesi jo joulukuussa 1940 Kiannolle lähettämässään kirjeessä, ettei hän itse ollut pitänyt venäjänkielistä viestiä puuttumisen arvoisena, Hyöty huomauttaa.

Kiannon julkinen kunnianpalautus tapahtui vasta vuonna 1950, jolloin hänelle myönnettiin Aleksis Kivi -palkinto elämäntyöstään suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.