Artikkelin lähde Kaleva
Esko Aho Kaleva
Oulu Kalevan päätoimittaja Markku Mantila väittää olevansa niin tylsä tyyppi, että hänestä irtoaa lähinnä työasioita. Olisiko tässä taas mies vailla menneisyyttä?
Tuskin, ja tylsyydenkin kanssa on vähän niin ja näin.
Kaikki Mantilan kanssa saman pöydän ääressä istuneet hyvin tietävät, että tarvittaessa vitsi lentää ja juttuja riittää. Huumori on jopa yksi hänen vapaa-ajan harrastuksistaan.
Kun työasiat kiristävät, päätoimittaja katselee esimerkiksi vanhoja Benny Hill -jaksoja videolta tai kuuntelee räminärokkia kuntosalilla.
Lempiyhtyeitä ovat AC/DC, Led Zeppelin, Whitesnake, Deep Purple, Iron Maiden, Dire Straits ja Dio.
"Kunnon AC/DC-pläjäys saa hien pintaan kuntosalilla, pyöräillessä tai sauvakävelylenkillä. ’Pomo’ alias Bruce Springsteen on silti arvostamistani artisteista ihan ehdoton. Kävin hänen keikallaan Helsingissä 2003. Pomo on pomo", Mantila sanoo.
Kalevan kolumneissa ja pääkirjoituksissa on Mantilan päätoimittaja-aikana ollut potkua, herkkähipiäisimpien mielestä liikaakin.
Jokainen voi omassa mielessään puntaroida, saako lehdessä kirjoittaa amerikkalaiseen tietovuotajaan Bradley Manningiin liittyen, että "lavertelu on aina ollut ämmämäistä". Julkisen sanan neuvoston mielestä saa.
Vastakkaiseen vaakakuppiin asettuu toimittaja Susanna Kemppaisen ja Mantilan vuonna 2011 pokkaama Bonnierin Vuoden journalistinen teko -tunnustus vanhoillislestadiolaisten piirissä paljastuneiden lasten hyväksikäyttötapausten rohkeasta ja johdonmukaisesta uutisoinnista.
Mantila on uransa aikana ehtinyt työskennellä muun muassa kahden lehden päätoimittajana sekä diplomaattina Soulissa ja Madridissa.
Kahdesta yliopistotutkinnostaan toisen hän on suorittanut maineikkaassa London School of Economicsissa. Samassa paikassa ovat opiskelleet muun muassa nykyinen pääministeri Alexander Stubb (kok.) ja Nokian entinen toimitusjohtaja Jorma Ollila.
Päätoimittajan henkilöhistorian perusteella voisi olettaa, että taustalta löytyy suku- tai muuta perintöä. Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Mantilan vanhemmat, isä ja uusi äiti, olivat pienipalkkaisia hoiva-alan ihmisiä.
"Ja sen verran varattomia, että jos ei yhteiskunta olisi koulutietä maksanut, en olisi koskaan päässyt yliopistoon. Siksi olen parhaani mukaan puolustanut suomalaista koululaitosta, opettajia ja yleensäkin lahjakkaiden lasten mahdollisuutta opiskeluun kotitaustasta riippumatta."
"Mielelläni näkisin myös, etteivät julkisen talouden säästötoimet kohtuuttomasti kurittaisi opetussektoria, vaikka sekin väistämättä joutuu säästämään. Ei auta mikään."
1960-luvun loppupuolelta vuoteen 1980 Mantila asui mummonsa kanssa, sillä koulunkäynti oli helpompi järjestää mummon luota. Hänen isänsä opiskeli, meni töihin ja joutui pienistä tuloistaan maksamaan avioeron kustannukset ja huoltamaan pienet poikansa.
"Muistan muutaman talviyön, kun vähän yli kymmenvuotiaana järjestelin kinosten keskelle sairaskyytiä sydänkohtauksen saaneelle mummolle. Jäin hänen turvakseen koko yläasteen ajaksi", Mantila kertoo.
"Muutin vanhempieni kanssa saman katon alle vasta 1980, kun aloitin Seinäjoen lukion. Mummoni kuoli syöpään tuona syksynä."
Niistä ajoista lähtien hän on tottunut huolehtimaan itsestään eikä hirveästi murehdi sitä, mitä muut hänestä ajattelevat.
"Pakosta olen oppinut luottamaan itseeni, jopa siinä määrin, että vaimoni moittii minua huonoksi kuuntelijaksi. Toisaalta en oikein osaa pelätä mitään."
Biologista äitiään Mantila ei ollut nähnyt kuin kaksivuotiaana, kunnes poika päätti etsiä hänet Punaisen Ristin avustuksella. Äiti löytyi Tukholman lähistöltä, ja Mantila matkusti veljensä kanssa häntä tapaamaan.
Jos kyseessä olisi ollut Kadonneen jäljillä -ohjelma, siinä olisivat kyyneleet virranneet ja jälleennäkemisen riemu ollut valtava.
"Koska edellisestä tapaamisesta oli kulunut yli 40 vuotta, meillä ei ollut paljoakaan yhteistä historiaa. Puhuimme niitä näitä, joimme kaljat, erosimme, emmekä sen jälkeen ole olleet tekemisissä paria satunnaista viestinvaihtoa lukuun ottamatta", Mantila sanoo.
"Ei sen kummempaa dramatiikkaa. Halusin vain nähdä, kuka biologinen äitini on. Minulla on kuitenkin ollut hyvä perhe, vaikka vähän ei-perinteinen."
Kun Mantila aloitti työnsä Kalevan päätoimittajana 2009, hän ei voinut aavistaa joutuvansa käymään viiden vuoden aikana viidet yt-neuvottelut. Viimeiset päättyivät maanantaina.
Vähemmästäkin saa saneeraajan maineen, vaikka jo ensimmäisten neuvottelujen jälkeen päätoimittajan kuultiin sanovan, että "ei koskaan enää minun aikanani".
Media-alaa 2000-luvulla kurittaneet talouden suhdanteet ja tiedonvälityksen yllättävän nopea digitalisoituminen ovat saaneet aikaan uhkaavan spiraalin, jota vastaan myös Pohjois-Suomen päälehti on pyrkinyt parhaansa mukaan kamppailemaan.
"Jos tällainen talouden meno jatkuu vaikka kymmenenkin vuotta, meillä ei ole enää hyvinvointi- ja sivistysvaltiota tai kunnon kouluja maakuntalehdistä puhumattakaan."
Mantilan työpesteissä toistuu viisivuotiskaava kuin entisen Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa. Yli viisi vuotta Kalevassa ja sen jälkeen viiden vuoden sopimuksella valtioneuvoston viestintäjohtajaksi.
"On hyvä marinoitua eri liemissä. Viisi ja puoli vuotta riittää tässä kohtaa yhdelle miehelle. Oletan, että näin rajun rakennemuutoksen keskellä toimiminen on osaltani vähäksi aikaa ohitse. Vaikka mistäpä sen tietää."
Käytännössä uuden viestintäjohtajan valitsi pääministeri Alexander Stubb. Mantila sanoo, ettei hänellä ole minkään puolueen jäsenkirjaa eikä hän ole koskaan osallistunut puoluetoimintaan.
"Aion kiinnittää erityistä huomiota ymmärrettävyyteen. Koetan saada päätöstekstien mukaan selitysosia, mitä tämä päätös tarkoittaa juuri Sinulle ja miten se vaikuttaa arkeesi."
Artikkelin lähde Kaleva