Artikkelin lähde Kaleva
Voimakkaat värit ovat taidemaalari Terttu Jurvakaisen (1939) maalauksille tunnusomaisia. Punainen ja oranssi edelleenkin, mutta nyt myös tummien sinisten ja kirkkaiden keltaisten yhdistelmät. Muutama harmaakin teos on joukossa.
"Harmaa on lepoa värien välillä", taiteilija toteaa.
Tunne kuljettaa väriä, väri välittää tunnetta. Monet maalauksista voi nähdä maisemallisina, mutta taiteilija itse kutsuu niitä enemmänkin mielenmaisemiksi.
Ne eivät ole sidottuja paikkaan. Kukat ovat oikeastaan ainoa konkreettinen aihe, joka säännöllisesti toistuu Jurvakaisen maalauksissa.
Taiteilijan teknisesti varman ja rutinoidunkin maalausjäljen rinnalla on hauska havaita maalauksellisia kokeiluja. Jollakin lastan kaltaisella ronskisti levitetty väri uurteineen tuo raikasta ilmettä uusiin töihin.
"Maalausten äänet ovat syvien vesien ääniä", Jurvakainen kirjoittaa uusimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä runokokoelmassaan Voiko ääneen sanoa, jonka monista runoista löytyy viittauksia maalausprosessiin.
Sekä runoissaan että maalauksissaan Jurvakainen tuntuu etsivän ilmaisua kauneudelle ja jonkinlaiselle puhtaalle olemassaolon kokemukselle.
Nuo kokemisen ja tekemisen hetket on myös usein ihan yksin kohdattava. Sekin välittyy maalauksista, ja niiden syvät vedet vetävät puoleensa.
Mutta sitten tulee taas päivä, jolloin elämänriemua voi julistaa oranssin koko valovoimalla.
Leena Kangas
Artikkelin lähde Kaleva