Artikkelin lähde Kaleva
Oulu Sinfonia. Kaikuja kotimaisemissa. Anthony Hermus, kapellimestari. Lilli Maijala, alttoviulu. Madetojan salissa Oulussa 6.11.
Toivottavasti alakoulun erikoisluokkien lakkauttajia istui torstaina Madetojan salissa kaupungin virkapaikoilla, sillä alttoviulusolisti Lilli Maijala jos kuka on erinomainen esimerkki siitä, miten pitkälle Oulun musiikkiluokilta voi ponnistaa.
Olisiko Maijala yltänyt samaan vain painotettua opetusta saaneena? Kenties, mutta siitä ei ole olemassa kokemusperäistä vertailutietoa.
Näyttöä musiikin erikoisluokkien hyödyllisyydestä sen sijaan löytyy maailmalta runsaasti. Sama pätee urheilu- ja kuvataideluokkiin.
Maijala ei jäänyt tässä konsertissa pelkästään opetustoimen mallinukeksi rakentaessaan energisen tulkinnan Béla Bartókin erittäin vaativasta Alttoviulukonsertosta Sz. 120 (Peter Bartókin versio) hollantilaisen kapellimestarin Antony Hermusin kanssa.
Bartókin konsertto hajoaa helposti palasiksi estradille, mutta tällä kertaa se tuntui loogiselta ja helpolta kuunnella. Iskusana ei ollut kova yritys, vaan ymmärrys. Maijala teki myös sormi- ja jousiteknisesti hienoa työtä. Orkesterin panos oli lähes yhtä aktiivinen.
Jean-Baptiste Vuillaumen 1880-luvun lopulla rakentamasta alttoviulusta irtosi sekä aksentteja että lyyrisiä, pitkälle jalostuneita sävyjä. Mikään ei siis jarruttanut määrätietoista ja taipuisaa vuolautta, jota Maijala tarjosi yltäkylläisesti.
Ilmeisesti ensimmäistä kertaa Oulussa vieraillut kapellimestari Hermus osoittautui viittoilijana vieteriukoksi, mutta myönteisessä merkityksessä.
Johannes Brahmsin Unkarilaisissa tansseissa 1, 3 ja 10 hän ei jättänyt Oulu Sinfonialle muuta mahdollisuutta, kuin seurata ja taipua mukana.
Sävyt pysyivät villissäkin menossa hallinnassa, mikä jälleen kerran todisti orkesterin yhteissoittotaidon kehittymisestä mannermaiseen suuntaan.
Antonin Dvorakin Sinfonia nro 7 d-molli op. 70 jatkoi samoilla linjoilla laajemmassa mittakaavassa. Hermus sai varsin yksinkertaisin konstein, ennen muuta joviaalilla lavasäteilyllään, houkuteltua soittajat koko sydämellä mukaan pianissimopohjalta merkityksiä kasvattamaan.
Lopputuloksena oli miellyttävän sopusuhtaista ja liukasliikkeistä Dvorakia. Hermus nosti kuulijoille hymyn suupieliin.
Esko Aho
Artikkelin lähde Kaleva