Artikkelin lähde Kaleva
Kirjailija Essi Kummu on kirjoittanut äitiy-tensä mustimmat ajatukset tuoreeseen omaelämäkerralliseen kirjaansa. Ääneen hän ei pysty niitä vieläkään sanomaan. Ne ovat äideiltä kiellettyjä ajatuksia. Juuri siksi niistä pitäisi puhua.
Jos uskallettaisiin puhua, ehkä karmeat teot jäisivät tekemättä.
Viime viikonloppuna tuli suru-uutisia Kuopiosta, jossa äidin epäillään surmanneen pienet lapsensa. Kun Kummu lokakuussa kuuli äidin ajaneen Rautavaaralla päin linja-autoa lapset kyydissä, hän meni tolaltaan moneksi päiväksi.
Uutiset tuntuivat niin henkilökohtaisilta. Niiden taustalla huutaa äitien tuska.
Nyt ei saa ymmärtää väärin. Kummu ei samaistu oululaiseen vauvasurmaajaan, joka sanoi, ettei tiedä, miksi teki tekonsa. Kummu pystyy kuitenkin ymmärtämään logiikan ja kokemuksen, että joku ei tiedä toimineensa niin kuin on toiminut.
Traagisista uutisista otsikoihin nousseet äidit eivät ole ainoita, joilla on synkempiä ajatuksia kuin kukaan tietää. Kummu on saanut kirjansa julkaisun jälkeen hyvin henkilökohtaisia yhteydenottoja.
"Suomessa on hirveän paljon ihmisiä, jotka pelkäävät lapsiaan ja ovat tunteidensa kanssa ilman välineitä. He tarvitsisivat lohtua ja empatiaa."
Essi Kummun päässä on kirpputorilta ostettu karvalakki. Hän puhuu paljon ja astuu rivitalokolmionsa ulkoportaalle halaamaan tulijaa. Jälkeen päin Kummua hävettää, että hän tarttui kiinni tuntemattomaan ensitapaamisella. Hän on aina ollut kova koskemaan.
12-vuotias Aino-tytär kirjoittaa yläkerrassa joulutarinaa, jossa tonttujen tehtävänä on pelastaa joulu ja joulupiparit. Ainon kaksoisveli Kalle tulee koulusta talvelta tuoksuvana ja vaiteliaana kuin varhaisteini.
Koulun jälkeen perhe lähtee keskustaan kirjakauppaan. Äiti motkottaa tyttärelleen, joka ei suostu pukemaan toppatakkia, vaikka eletään talven ensimmäistä lumista päivää.
Arki kolmistaan lasten kanssa soljuu, mutta sen takana on opettelua. Noin kymmenen ensimmäisen äitiysvuotensa ajan Kummu ajatteli, että äidillä ei voi olla tällaisia tunteita. Että hän on vääränlainen.
Vauvakerhoissa muut olivat nallekarkkityyppisiä ihmisiä. Kummu on epäkäytännöllistä sorttia, joka etsii nurkkaa, jossa lukea rauhassa kolme tuntia. Hän ei tunne täyttävänsä perinteisen äitimyytin vaatimuksia luontaisesta hoivaajasta.
Omalta äidiltään Kummu sai klassisen mallin. Se oli täynnä puuhaa, leipomista ja puhetta. Kun Kummulla oli unkarilainen au pair, hän kuvitteli itsensä töistä valmiiseen pöytään palaavaksi isäksi. Se tuntui omalta roolilta.
"Työssä käyminen ja julkinen tila ovat minun alueitani. Äitiys on ollut opettelun paikka."
Ei saa ymmärtää väärin. Rakkautta on aina ollut. Kun Kummu oli työreissulla pisimmillään lapsistaan erossa kaksi viikkoa, niistä toinen meni itkeskellessä. "Yhteys on niin vahva. Me tarvitsemme toisiamme."
"Synnytän vauvan, joka on lihava ja pehmeä. Kun pidän sitä sylissäni, meille syntyy katsekontakti."
"Talvisena iltapäivänä laitan itseni kauniiksi ja puen vauvan puhtaisiin vaatteisiin. Menemme bussilla keskustan kahvilaan, olemme onnellisia ja meitä katsotaan."
"Kun lapsi on teini-ikäinen ja ensimmäinen tyttö- tai poikaystävä on käymässä, koputan huoneen oveen ja tarjoan teetä. Kannan sitä illan aikana lisää viisi kertaa, koska en halua vielä luovuttaa lastani."
Nämä olivat Essi Kummun fantasiat äitiydestä. Hän oli parikymppisestä asti haaveillut omasta lapsesta. Raskaus oli toivottu, kun se viimein kahden vuoden yrittämisen jälkeen varmistui. 25-vuotias Kummu ajatteli, että hänestä tulee äidillinen äiti.
Haavekuvat hapertuivat, kun Kummu synnytti kaksoset lokakuussa 2002 kolme kuukautta liian aikaisin. Vastasyntyneen ilmeiden opettelu vaihtui sairaalan joka-aamuisiin aanelosiin. Kun kysyi keskosvauvojen vointia, hoitohenkilökunta vastasi käyrillä, tulehdusarvoilla ja kuvilla aivoista sekä sydämestä.
Sairaalassa ei annettu ennusteita eikä puhuttu tunteista. Kun oman vauvan viereisestä keskoskaapista yhtäkkiä puuttui vauva, kukaan ei halunnut kysyä, missä se on. Kummu valmistautui koko ajan lastensa menettämisen kestämiseen. Hän ajatteli, miltä kuollut vauva tuntuu ja näyttää sylissä.
Kummu ei hyväksynyt tilannetta eikä osannut surra.
Mustat ajatukset valtasivat Kummun vasta, kun lapsilla oli jo kaikki hyvin. Silloin kaksosvauvat olivat vuoden ikäisiä. Sitä, mikä silloin iski, Kummu nimittää pahaksi ääneksi.
"Paha ääni voi olla pelkkää sisäistä huutoa tai kokemus kauhusta. Se voi olla putoamista tyhjään, jossa ei ole mitään, mistä ottaa kiinni."
Se voi olla sitä, että äidin keho alkaa valmistaa itseään kuin nyrkiniskua vastaan, vaikka äiti istuisi turvallisesti olohuoneen lattialla leikkimässä lastensa kanssa.
Tunteet ja ajatukset eivät olleet järjellisiä eivätkä ne liittyneet hetkeen, jota Kummu lasten kanssa eli. Seesteinen jakso alkoi tuottaa kauhukuvia, jotka kuuluivat sairaala-aikaan.
Synnytyksenjälkeinen masennus on liian helppo lokero. Kummun mielestä sinne voi syytää kaiken sen, mitä on jäänyt jäljelle naisten tunne-elämän hysterisoinnista.
Kummu nimittää omia kokemuksiaan posttraumaattiseksi stressireaktioksi. Hän ei mielestään ollut masentunut, koska iloisuus ja elämänilo eivät koskaan kadonneet.
Kummu yritti muutaman kerran sanoa läheisilleen, että tuntuu vähän vaikealta. Joka kerta keskustelu suljettiin. Todettiin, että vauvathan ovat nyt kotona ja voivat hyvin.
"Muistan jakson, jolloin en nähnyt huomista enkä pystynyt suunnittelemaan elämääni. Keskityin hengittämään. Yritin kestää iltaan asti."
Sellaisessa tilassa ihminen ei pysty erittelemään omaa tunne-elämäänsä. Varsinkaan, kun on pienet lapset hoidettavana. Voi olla, että sellaisessa tilassa ihminen ei pysty edes hakemaan apua.
Voi olla, että Kuopion ja Rautavaaran äideille kävi niin.
Paha ääni syntyy siitä, ettei puhuta. Sen jänteet ulottuvat sukupolvien taakse, Suomen raskaaseen historiaan.
Lapset eivät saaneet itkullaan häiritä sodan raunioittamia miehiä. Kun ei saa surra, ei osaa opettaa lastaankaan suremaan.
Kummu eli turvallisen ja suojellun maaseutulapsuuden, mutta sukuun ja perimään kuului se, että vaikeat asiat tuli kelata yksin luolan syvyyksissä.
Tunteista ei saanut puhua sairaalassakaan.
Kirjailija Juha Itkonen ja tutkija Taina Kinnunen ovat jäljittäneet sota-
traumoja nykysuomalaisista. Kummun mielestä vasta hänen sukupolvensa voi puhua vaikenemisen traumasta. Aiemmin ei olisi kuunneltu.
Jos Rautavaaran äidillä olisi ollut yksi ihminen, joka olisi kuunnellut häntä tuomitsematta, olisiko tragedia ollut vältettävissä?
Sitä kysyy Kummu.
Kummu on kokenut liittyvänsä muiden äitien joukkoon vasta tunnustuksellisen kirjansa jälkeen. Tänä syksynä Kummu innostui ensimmäisen kerran lastenjuhlista. Hän järjesti kaksosille Halloween-synttärit, joihin sai toiselta äidiltä lainaksi valmiina kaiken rekvisiitan.
Vieläkään Kummu ei leivo muuta kuin banaanikakkua joskus. Enää hän ei usko nallekarkkiäiteihin vaan epäilee, että kaikki vähän teeskentelevät.
"Kun yhdessä äitipiirissä äidit alkoivat puhua, kukaan ei ollut sellainen kuin olin kuvitellut."
Ei saa ymmärtää väärin. Äitiys on ollut arvokkain matka.
Kun Essi Kummulta kysyy, mitä äidinrakkaus on, kirjailijalta loppuvat hetkeksi sanat."Se on sitä, että haluaa ponnistella lastensa takia paremmaksi ihmiseksi kuin on. Vaikka en ole aina niin hyvä kuin haluaisin olla, lapset eivät missään olosuhteissa arvostele tai jätä minua. Rakkaus, jota ei tarvitse ansaita, on ihmeellistä."
Sitten on vielä yksi tärkeä huomio. Kummu ei naura niinä päivinä, joina lapset ovat poissa kotoa.
Artikkelin lähde Kaleva