Artikkelin lähde Kaleva
Kello merelle soi on kellolaisten yhteinen voimanponnistus, lavealti kylän historiaa esittelevä teos. 21 kirjoittajaa ja kymmenkunta tietojen kerääjää on osallistunut Oulu-opiston piirinä toimineeseen historiaprojektiin kahden vuoden ajan. Kun nämä kirjoittajat, teoksen toimittaja, kustantaja ja taittajakin ovat kellolaisia, voi todella puhua Kellon kirjasta.
Ryhmää veti, teoksen yhtenäisti ja toimitti dosentti, valtiotieteen tohtori Tytti Isohookana-Asunmaa. Kustantajaksi ryhtyi Reijo Tirin vetämä Kellon kyläyhdistys ry. Leena Holmström Natans Oy:stä taittoi, käsitteli kaikki kuvat ja suunnitteli ulkoasun ja kannen.
Tytti Isohookana-Asunmaa on monessa yhteydessä korostanut historiantutkimuksen ja -harrastuksen merkitystä yhteisöllisyydelle. Yhtenä kimmokkeena työlle oli Kellon liittyminen Ouluun - voisiko Kellon omalla historialla luoda entistä vahvempaa pohjaa nykyisten ja tulevien kellolaisten identiteetille?
Moni kirja kuolee vuodessa tai kahdessa, mutta ei tämä. Se on niin konkreettisesti kiinni nimeltä mainittujen henkilöiden, järjestöjen, arjen ilmiöiden ja kellolaisten talojen ja tilojen historiassa.
Yhteisöllisyys saa varmasti uusia muotoja. Vanhoja rakenteita puretaan joskus suruttakin. Silloin tällainen kirja on tarpeen, varsinkin kun toimijat tulevat muualta, vaikka vain Oulusta. Ja jossain kohden ensin vanhanaikaiselta tuntuva muuttuu taas kiinnostavaksi ja uudeksi. Tällä hetkellä esimerkiksi miinaharavaharrastus on suorastaan ryöpsähtänyt, Kellossakin. Näin on tehty tärkeitä tuoreitakin löytöjä, joita on nyt esitelty kirjassa. Tuntuu, että lähivuosina se löytyy, se Kellon kirkon paikka.
Kirjan esittelyistä on jäänyt mieleen muutamia kutkuttavia luonnehdintoja kellolaisten tavoista. Esimerkiksi Kellossa ei oo muita köyhiä kuin ohikulukijat, on itsetuntoinen ellei ylpeä omakuva. Mutta toisaalta esimerkiksi luvut Kerjäläisiä kulki maantiellä ja Kuolema kulki taloissa palauttavat maan pinnalle.
Viinaa tihkui kivestäkin on myös kirjan otsikkona. Kellossa on näet juotu runsaasti viinaa, eikä kieltolaki asiaa muuksi muuttanut. Nyt kirjassa julkaistaan 1845 viinaa polttaneet talot. Elämäntapoihin ovat toiseen suuntaan sittemmin vaikuttaneet niin laestadiolaiset kuin heränneetkin. Herkullisia vanhoja valokuvia on muun muassa kortinpeluusta, soittajapojista ja urheiluyleisöstä. Vaikuttava taas on kuva vauvan hautajaisista. Kuvia on hankittu yksityisistä albumeista ja miltei sattumoisin löydetyistä lasinegatiiveista.
Tytti Isohookana-Asunmaa on korostanut myös kellolaisten tiettyä konsensushenkisyyttä: 1918 sota ei revennyt sellaiseksi veljesvihaksi kuin monessa muussa paikassa.
Ruodutusluettelo vuodelta 1627 herää eloon yksityisen ihmisen todentuntuisista luonnehdinnoista: sokea, spitaalinen tai halvaantunut eivät olleet harvoja asekuntoisia, mutta ei "huorintekijäkään" tullut valituksi. Ruodutusluettelossa heistä mainitaan nimi, ikä ja manttaalit.
Kirjoittajaryhmä ei ole siis tyytynyt keräämään tarinoita ja arjen historiaa, vaan on tarttunut myös koviin arkistolähteisiin. Kirjan etu- ja taka-aukeamalle on laadittu paikallisia ja kansallisia tapahtumia havainnollisesti lomittain esittelevä grafiikka. Ruodutusluettelon käänsi vanhasta ruotsista Tapio Rekilä, etu- ja takakannen grafiikkaa suunnitteli Martti Asunmaa.
Kello on merestä vastikään noussutta maata. Kellosta esitetään korkeuskäyriin perustuvia karttoja talon paikoista 1500-luvulla ja 1700-luvulla - jälkimmäisessä on huomioitu myös muita kirjallisia lähteitä, jotka kertovat että paikoin maatuminen on ollut maan nousua nopeampaa. Myös Kellon rekisterikylästä esitetään nyt hiukan yleistetty nykykartta ja rekisterikylän rajamuutoksista selostukset.
Kirjassa on luettelona isojaossa muodostetut 63 taloa. Isojakoon on työryhmästä perehtynyt Hannu Pietilä.
Monelle kellolaisellekin voi olla uutta meren rantaan syntyneiden huvilayhdyskuntien esittely. Kiviniemeen, Uuvenperään ja Vehkaperään liittyvät monet sellaiset nimet kuin Ohukaiset, Hamidullat, Siilasvuot, Reinilät, Weckmanit, Koivistot. Oulussa tunnetusta Hamidullan kauppiaspariskunnasta on kirjassa oma perusteellisempi juttu.
Oulu on ollut toiste päinkin Kellolle kovin tärkeä: kauppapaikka, koulupaikka ja työpaikka. Oulu on tarjonnut kellolaisille mahdollisuuksia ja yhteyksiä ehkä enemmän kuin muissa ympäryskunnissa. Pateniemen ja Kuivasjärven historiaa ei teokseen ole sisällytetty; kumpikin siirtyi osaksi Oulua 1960-luvulla.
Taskilan suolamänty huomattiin kai tässä projektissa ensi kertaa merimerkkinä G. Rambergin merikartassa vuodelta 1834. Oulussa on ollut tapana puhua, että suolamänty on toiminut merimerkkinä jo 1800-luvulla, nyt tuntee kiusausta sanoa "jo 1700-luvulta lähtien".
Lassi Kalleinen
Artikkelin lähde Kaleva