Artikkelin lähde Kaleva
Anna Kilponen Kaleva
Oulu Lapset ja nuoret ovat olleet Oulun Kiimingissä asuvalle Liisa Räisäselle aina tärkeitä - ja musiikki. Kun hän perusti lapsi- ja nuorisokuoro Kiimingin Kiurut 1975, oli se lähtöisin lasten omasta toiveesta.
"Pidin Haukiputaan musiikkiopistossa soittotunteja, kun lapset ehdottivat, että ryhdytään laulamaan. Parin kuukauden päästä esiinnyimme 16 laulajan kanssa SPR:n joulujuhlassa", Räisänen kertoo.
Sen jälkeen kuoro onkin saavuttanut voittoja kotimaan ja maailman estradeilla.
Viitisen vuotta sitten hän joutui luopumaan rakkaasta kuoronjohtajan tehtävästään. Nyt suuren sydänleikkauksen jälkeen eläkkeellä olevan luokanopettajan on harrastettava musiikkia uusilla ehdoilla.
"Toisen käteni hermotoiminta vammautui leikkauksessa, ja kovasta työnteosta peräisin olevat hartian ja niskan seudun hermopinteet vaikeuttavat elämää. Käyn konserteissa. Seuraan myös lasteni musiikkiuraa."
Jo ennen sairastumistaan Räisäsen mielessä oli pitkään ajatus äitinsä tarinan kirjoittamisesta. Tänä vuonna haave vihdoin toteutui. Sisulla siiville -kirja kertoo 91-vuotiaaksi eläneestä Martta Ylipahkalasta (o.s. Tauriainen), jonka elämä oli poikkeuksellinen jo alkumetreiltä lähtien: vuonna 1914, puolivuotias Martta-vauva jätettiin saatekirjeen kera korissa Ouluun menevään junaan.
"Vaikeuksista huolimatta hänestä kasvoi selkärankainen ihminen, joka kasvatti 11 omaa lasta ja satoja muita opettajana."
Räisäsen mukaan hänen äitinsä häpesi orpouttaan. Omille lapsilleenkin hän kertoi taustastaan vasta näiden ollessa aikuisia. Martta oli saanut selville äitinsä nimen, ja otti myöhemmin yhteyttä biologisiin sukulaisiinsa Utajärvellä.
Yli-Iissä varttunut Liisa Räisänen muistaa lapsuudestaan kovan työteon. Hän joutui sisarusparven toiseksi vanhimpana ottamaan suuren vastuun kodinhoidosta vain 12-vuotiaana, kun hänen äitinsä lähti 36-vuotiaana toteuttamaan unelmiaan ja opiskelemaan opettajaksi Tornioon.
Lapsia oli perheessä oli tuolloin 10, heistä nuorimmainen oli yksivuotias, ja yksi tyttäristä oli vasta kuollut tuberkuloosiin. Sitä ennen, sodan aikana, miehen ollessa rintamalla tarmokas äiti oli rakennuttanut perheelleen talon.
Elettiin vuotta 1950, eikä perheenäidin ammatillista kunnianhimoa katsottu kyläyhteisössä kovin hyvällä. Äidin lähdettyä Liisa ja hänen pari vuotta vanhempi siskonsa olivat vastuussa pienemmistä sisaruksistaan liki kolmen vuoden ajan. Perheen isä oli viikot poissa sodanjälkeisissä hätäaputöissä Iin siltaa rakentamassa.
Sukulaiset olivat henkisenä turvana muutaman sadan metrin päässä, mutta muuten he eivät ehtineet lapsia omilta töiltään auttamaan. Isä pyörähti viikonloppuisin kotona, ja äiti kerran kuussa pikaisesti toteamassa, että kaikki on kunnossa.
"Teimme kaiken: leivoimme leivät, pesimme pyykit ja huolehdimme, että viisi lasta lähtee kouluun. Jokaisella lapsella oli omat työvelvollisuutensa. Oli ihmeellistä, miten me kuitenkin pärjäsimme koulussa."
Räisäsen mukaan toivo paremmasta huomisesta ja suuri haave oppikouluun pääsystä auttoivat jaksamaan. Selvittävä oli, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Oli pelastus, että meitä oli paljon."
Oppikouluunkin Räisänen pääsi, mutta harmikseen kaksi vuotta jälkijunassa. Myöhemmin hän jatkoi vielä lukioon, mutta joutui lopettamaan sen kanttorin töidensä vuoksi.
"Olisin päässyt aikoinaan Kuopioon Sibelius-Akatemiaan kirkkomusiikkia opiskelemaan, mutta vanhempani painostivat menemään Raahen seminaariin opettajaopintoihin. Opiskelu oli kuin kuritushuonetuomiota, mutta opetusuruilla soittaminen oli taivas."
Räisänen toteutti myös nuoruuden haaveensa kanttorin tutkinnosta poikkeuskoulutuksessa Oulussa vuonna 1966, kaksi vuotta luokanopettajaksi valmistumisensa jälkeen.
"Äidin esimerkki ja halu ponnistaa eteenpäin elämässä vähillä eväillä ovat vaikuttaneet minuunkin. Olen oppinut, että asiat hoidetaan, niistä selvitään ja huominen voi olla jo mukavampi."
Artikkelin lähde Kaleva