Artikkelin lähde Kaleva
Oulun kaupunginteatteri: Vihan jumala. Käsikirjoitus Yasmina Reza. Suomennos Reita Lounatvuori. Ohjaus Heta Haanperä. Lavastus ja puvustus Laura Dammert. Rooleissa Mirjami Kukkola, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Ahti Haanperä, Simo Suojanen. Pieni näyttämö 15.11.
Pikkupoika huitaisee kepillä kaveriaan Ainolan puistossa. Poikien vanhemmat päättävät ratkaista asian sivistyneesti - keskustelemalla. Tarjolla on myötämielistä torttua ja sovinnollista kahvia.
Pingottuneen hymyn ja hillityn ulkokuoren alla kuitenkin kuohuu alkukantainen raivo. Mitä pidemmälle tapaaminen etenee sitä kauemmas pojista ajaudutaan. Pöydälle nostetaan kissa jos toinenkin, kun itsehillinnän ote lipsuu ja maltillisuuden kulissit alkavat avoimesti hajoilla.
Yasmina Rezan käsikirjoittama Vihan jumala on 2000-luvun kamarinäytelmä, jonka viihdyttävyys ja huumori piilevät älykkäässä dialogissa ja ihmisluonteen kerroksittaisessa avaamisessa.
Heta Haanperän ohjauksessa teksti on tuotu liki oululaista katsojaa. Liki tulevat myös näytelmän henkilöt tunnistettavuudessaan.
Mikäli itseään ei kykene henkilöhahmoissa suoraan näkemään, tunnistaa ainakin ihmistyypit, joista mieleen muistuu joku perhepiiristä, töistä tai tuttujen puheista.
Merja Pietilän esittämän sydämellisen maailmanpelastajan, Veronika Huttusen, kipupisteitä todella koetellaan aviomiehensä Miken (Aki Pelkonen) kuoriessa villi-ihmistä imagolasiensa alta.
Mirjami Kukkola viileän pidättyneenä Anne Renlundina yrittää pitää kulissinsa pystyssä heikoimmallakin hetkellä. Vakava ihminen on yksinkertaisesti hauska ajautuessaan häpeällisestä tilanteesta toiseen.
Kiireisyyttään pullisteleva Aleksi Renlund (Timo Pesonen) vuorostaan taantuu täysin avuttomaksi nössykäksi esteitä kohdatessaan.
Näytelmän liukuva alku vangitsee hienovireisen täsmällisesti vaivaantuneisuuden hengen. Korostettu kohteliaisuus ja sosiaalinen nauru siivittävät tuttavallista keskustelua kohti avointa hyökkäystä, jolloin harkitut sanavalinnat ja avarakatseisuus väistyvät alkeellisen reagoinnin tieltä.
Epäkypsät reaktiot ryöppyävät pahoinvoinnin lailla puhtaille marmoripinnoille.
Kulttuurin rauhaa rakentava voima hukkuu rommiryyppyyn, joka tuo esiin reviiritietoisen ihmiseläimen.
Vastakkain sotatantereelle asettuvat perheet, parisuhteet, sukupuolet ja ideologiat. Aseenaan aikuiset eivät toki käytä keppiä. Sivistynyt syyttely hyödyntää tietoisesti toisen heikkouksia, härnää ja vahingoittaa omaisuutta. Viidakon lait takovat rintaansa ylimpänä auktoriteettina.
Rasavilliltä kakaralta ei voi odottaa spontaania katumusta, mutta aikuiseltako muka voi?
Laura Dammertin lavastus luo skandinaavisen linjakkaat lifestyle-kulissit näytelmän tapahtumille. Minimalistinen mustavalkoisuus yhdistyy harkittuihin värin pirskahduksiin.
Mielenkiintoisimmaksi tasoksi nousee Jussi Hukkasen maalausten tuoma visuaalinen ulottuvuus näytelmän teemoihin. Tauluihin kätkeytyy primitiivistä voimaa. Pollockmainen roiskeiden väripyörre uhoaa seinältä kuin härkä. Hiilityössä lempeästi yhteen liitetyt kädet vuorostaan paljastuvat ahnaiksi selviytymiskamppailijoiksi.
Näyttelijänelikon tiivis ja suoraviivainen läsnäolo tekevät Vihan jumalan asetelmasta hyvin realistisen tuntuisen. Kikkailuun ei voi turvautua. On vain neljä näyttelijää, yksi tila ja yksi muodottomaksi paisuva tilanne.
Taidokkaissa käsissä syntyy älykästä komediaa vanhemmista, joiden saappaisiin joutumista voi itse kukin pelätä.
Elena Penttilä
Artikkelin lähde Kaleva