Artikkelin lähde Kaleva
Heli Lomu
Teini-ikäinen Iin kirkkoherran tytär Jenny Thauvón (1860-1896) eli 1870-luvun puolivälissä jännittäviä aikoja. Hän oli juuri kääntynyt lestadiolaisuuteen yhdessä äitinsä ja sisarensa Sallyn kanssa.
Sen sijaan perheen miehet, isä J. F. Thauvón ja veli Emil, eivät olleet vielä tuolloin halukkaita omaksumaan lestadiolaista uskonnäkemystä.
Naisten asemaa 1800-luvulla määritteli pitkälti perheen isän suhtautuminen naissukupuoleen. J. F. Thauvón oli uudistuksille suopea, mutta papiston edustajana perinteisten arvojen ja luterilaisen kristillisyyden puolustaja.
Patriarkaalisesta kulttuurista huolimatta Thauvónin naiset tekivät itsenäisesti omaa uskonnollisuuttaan koskeneen päätöksen. Lestadiolaisuudessa naisiin näytti vetoavan erityisesti hurmoshenkisyys.
Hulluuden tilaan joutuneet naiset, joilla ei ollut julkista valtaa eikä asemaa, saivat näin äänensä kuuluviin kirkon julkisen vaikuttamisen areenalla.
Aikalaisten keskuudessa naisten suurimmaksi kutsumukseksi nähtiin äitiys ja emännyys. Naisten erilliselle hengelliselle kutsumukselle ei ollut sijaa, vaan naiset sijoittuivat maallisen kutsumuksen piiriin.
Sen sijaan lestadiolaisuudessa naissukupuolelle tarjottiin muitakin kuin vaimon, äidin ja talonemännän rooleja.
Varsinkin säätyläisnaisille lestadio-laisuus antoi identiteetin ja elämäntarkoituksen lisäksi myös kanavan aktiiviselle hengelliselle ja yhteiskunnalliselle toiminnalle.
Yhteiskunnan ideaalin mukaisesti Jenny Thauvón avioitui nuorena lestadiolaisen papin Viktor Alfred Virkkulan kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta.
Yleensä naisille kävi niin, että perhe-elämä vei rouvien kaiken ajan eikä muunlaiselle toiminnalle ollut sijaa. Jennyn elämänpiiriä avarsi kuitenkin tarve toteuttaa syvää hengellisyyttä.
Kolme vuotta avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1881 Virkkulat joutuivat muuttamaan Viktor Alfredin työn perässä Lappiin kymmeneksi vuodeksi. Inarin ja Utsjoen syrjäisyys sekä siitä johtunut yksinäisyys ja hengellinen hätä saivat Jennyn lukemaan hengellistä kirjallisuutta.
Roseniuksen hartauskirja Elämän leipää lohdutti Jennyä vaikeina aikoina, ja Funcken teokset olivat hänestä helppoa ja mukavaa luettavaa. Lisäksi hän luki muun muassa Laestadiuksen Postillaa sekä hengellisiä aikakauslehtiä.
Hengellisen kirjallisuuden valppaasta lukemisesta seurasi luonnollisesti se, että monet säätyläisnaiset olivat opillisesti hyvin valveutuneita ja osoittivat huomattavaa hengellisen kirjallisuuden tuntemusta. He eivät enää turvattomina kääntyneet seurakuntiensa pappien puoleen, vaan astuivat heidän paikalleen hätääntyneiden sielujen hoitajina.
Myös kirjoittaminen oli lestadiolaisnaisille yksi tapa laajentaa toimintaansa kodin piirin ulkopuolelle. Herätysliikkeiden omat lehdet hyväksyivät naisten kirjoituksia palstoilleen, mikä kertoi johtavien lestadiolaispiirien naisiin kohdistamasta arvostuksesta.
Jenny Virkkulan kirjoituksia julkaistiin kaksi kappaletta. Vuonna 1887 Kristilliseen kuukauslehteen kirjoittamassaan kirjeessä Jenny Virkkula liitti Jumalaan feminiinisiä piirteitä:
"Koska äsken syntynyt pienokaiseni turwallisesti lepää rinnallani - -, näen siinä kuwan taiwaallisesta Wanhimmasta. - - On Hänen ilonsa että me Hänen lapsensa täydellä uskalluksella ja turwallisuudella lepäämme Hänen rinnoillansa uskossa. - - Hänen helmassaan olen wuodattanut katumuksen kyyneleitä ja saanut lohdutuksen."
Lars Levi Laestadiuksen naiskäsitystä pidetään emansipatorisena. Laestadius käytti Jumalasta usein nimitystä "taivaallinen vanhin", jolle hän omisti enemmän äidin kuin isän piirteitä. Taivaallinen vanhempi kantoi lasta rintansa alla, synnytti tuskia kokien sekä antoi lapsen juoda "armoa vuotavista rinnoistaan". Les-tadiolaisuudessa esiintyi siis alusta asti androgyyninen jumalakuva ja feminiininen vaihtoehto ankaralle ja patriarkaaliselle isä-Jumalalle.
Erittäin emansipatorista tuona aikana oli se, että sielunhoitotehtävät kuuluivat molemmille sukupuolille. Lestadiolaiset naiset ja miehet olivat yhtälailla "Kristuksen pappeja", jotka saattoivat saamillaan valtuuksilla sulkea tai avata taivaan portit uskottomille.
Naiset heittäytyivät innokkaasti ja ennakkoluulottomasti tekemään käännytystyötä. Yhteiskunnan vaiennettu sukupuoli sai pontta puheilleen, kun kyseessä oli kadotukseen joutuvan sieluparan pelastaminen turmiolta.
Jenny Virkkula oli omien sanojensa mukaan huono puhuttelija, joka mieluiten antoi muiden hoitaa sielunhoidolliset tehtävät. Lapista ei vain tahtonut hädän hetkellä löytyä ketään, jolle Jenny olisi voinut tehtävän sälyttää.
Niin sitten kävikin, että Jenny Virkkula joutui puhuttelemaan omaa aviomiestään Viktor Alfredia, joka oli karvaasti pettynyt tuloksettomaan viranhakuun. Vaimon puhuttelu oli niin voimallista, että puoliso koki tarpeelliseksi tehdä parannuksen synneistään.
Virkkuloiden arjessa sukupuoliroolit olivat hyvin perinteisesti jakautuneet. Viktor Alfred päätti perheensä asioista, ja Jennyn oli tyytyminen hänen päätöksiinsä. Uskonnon saralla lestadiolainen uskonvakaumus vaikutti kuitenkin tasa-arvoistavasti puolisoiden väliseen suhteeseen.
Kun kysymyksessä oli huoli toisen sieluntilasta, Jenny ei kokenut miestään ylempiarvoiseksi auktoriteetiksi, vaan katsoi olevansa kelvollinen puhuttelemaan eksynyttä sielua siinä missä muutkin.
Laestadiukselle sukupuolten välinen tasa-arvo seurakunnassa oli itsestäänselvyys. Hänen poikkeuksellisen radikaali asenteensa antoi tilaa naisemansipaatiolle, sillä Laestadius arvosti suuresti naisten hengellisyyttä.
Lapin erämaassa Jenny Virkkula toteutti lestadiolaisen lähetystyön tekemistä saamelaisten ja "ei-kristittyin" suomalaisten joukossa.
"Rukoilkaat puolestamme että Jumalan työ menestyisi täällä, että hän aina vahvistaisi palvelijoitansa työssänsä", Jenny Virkkula kirjoitti kotiväelleen muutettuaan Inarista Utsjoelle, jossa lestadiolaisuus ei ollut saanut jalansijaa.
Jumala kuuli rukouksen ja antoi Jenny Virkkulan suureksi iloksi piskuisen lestadiolaisen joukon erämaaelämää virkistämään.
yliopistossa.
Artikkelin lähde Kaleva