Karhut

Pia Kaitasuo Kaleva
Oulu Komean hirven sarvi on irti. Aikako lie haurastuttanut puusta veistetyn juhlavan eläimen, jotta sarvi on Oskari Jauhiaisen museolle kuljetettaessa napsahtanut poikki.
Hirvi on silti hyvä ottaa mukaan näyttelyyn, Oskari Jauhiaisen säätiön asiamiehenä pitkään toiminut rovasti Arto Kouri katsoo. Se on tärkeänä esimerkkinä kertomassa Oskari Jauhiaisen tiestä ammattimaiseksi kuvanveistäjäksi ja taiteen akateemikoksi.
1930-luvun puolivälissä oululaisen tukkuliikkeen pomo Paavo Kontkanen muutaman muun paikallisen vaikuttajan kanssa - muun muassa opettaja Mikko Asunnan, arkkitehti Veikko Kyanderin ja toimitusjohtaja Kalle Korkeakiven - ymmärsi nuoren Jauhiaisen lahjojen tarvitsevan mesenaattien tukea, jotta ura taiteen tielle urkenisi.
Samoihin aikoihin sattui, että tamperelaisen Arvi Huhtelan työ toi hänet liikematkalle Ouluun. Kontkanen esitteli tälle hallussaan olleita puisia pienoispatsaita ja reliefejä, joiden aiheet olivat suomalaisesta eläinmaailmasta.
Arvi Huhtelan Oulun-tuomisina oli kolme työtä, kertoo hänen poikansa Paavo.
"Tämän hirvipatsaan lisäksi hän osti istuvaa karhua kuvaavan veistoksen, joka on veljeni hallussa, ja sitten tuon karhureliefin", Paavo Huhtela osoittaa neljän reliefin sarjaa: kovasta puusta kaiverrettu karhunpää löytyy jäniksen saalistaneen ketun vierestä.
Tänään perjantaina avautuvaan 100-vuotisnäyttelyyn toivottiin töitä kotien kätköistä. Tuloksena on saatu esille muitakin metsäneläimiä.
"Nämä puiset eläinveistokset olivat hyvin tyypillisiä töitä Jauhiaisen uran alkutaipaleella", kulttuurituottaja Jaana Potkonen kertoo. Niinpä pöydältä löytää muun muassa viehättävän oravakaksikon.
"Olemme saaneet lainaksi kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä työtä", Potkonen kiittelee.
Myös Oulun taidemuseolta on tuotu muutamia töitä, esimerkiksi taidemaalari Aimo Kanervan, toisen Lokakuun ryhmäläisen, muotokuva.
Säätiön omat kokoelmat muodostavat juhlanäyttelyn rungon. Jauhiaisen merkittävä rooli monumentaalitaiteen edustajana tulee esille selkeästi: kuvin ja pienoismallein esittäytyvät niin lukuisat sankaripatsaat kuin Muhokselta löytyvä lohiveistos Vanhat vaeltajat (1984), Lahden pääskysveistos Vauhtia (1954) ja Limingan Niittäjä (1977).
"Ja Niittäjän morsiameksi Kiiminkiin valmistunut Haravatyttö - Jauhiaisen viimeinen työ, jonka hänen oppilaansa Anja Juurikkala saattoi loppuun", Arto Kouri mainitsee.
Eräästä suurmiehestä ei ihan pieni esimerkki olekaan riittänyt: Turun tuomiokirkon eteläseinustalta löytyvän Mikael Agricolan patsaan (1947-52) yläosa, 89 senttiä korkea ja 96 senttiä leveä kipsinen rintakuva, paljastaa mielenkiintoisen seikan.
Yleensä sen läheisyydessä näyttelysalissa sijaitsee Jauhiaisen pronssinen omakuva vuodelta 1945, Kouri selittää.
Näin kenelle tahansa käy selväksi, mistä ikoniksi muodostuneen Mikael Agricola -kuvan piirteet ovat - suomen kielen isästä kun ei ole säilynyt autenttista kuvaa meidän aikoihimme asti.
"Jauhiainen itse on kertonut noudattaneensa professori Vilho Tarkiaiselta saamaansa ohjetta hakea mallia ’tavallisesta suomalaisesta miehestä’ ja hänen kerrotaan sellaista Kiimingistä mallikseen kyselleenkin", Kouri selvittää.
"Oskari ilmeisesti kuitenkin ratkaisi asian niin - hänhän ei koskaan tehnyt mitään kuvitteellisesti, siis omasta päästään - että hän otti piirteet itseltään."
Toden totta: suussa, leuassa ja poskipäissä on samaa, sen ovat monet todenneet. Nenä on huomattava kummassakin, mallissa ja Mikaelissa, muttei aivan yhteneväinen.
Oskari Jauhiaisen säätiö ja perikunta pääsääntöisesti omistavat museossa olevat teokset, rakennus ja maa ovat kuuluneet Kiimingin kunnalle ja ovat nyttemmin siis Oulun.
Kiiminkiläisille museo on tärkeä.
"Taidemuseon merkitys taidekasvatuksessa ja taidevalistuksessa laajemminkin on syytä muistaa", rovasti Kouri toteaa. "Luovuutta ei tule, jos ei ole mallia, vaikutteita."
OJ-säätiön tarkoituksessa on tähdennetty taidekasvatuksen merkitystä. Museon vieraskirjasta löytääkin ilahduttavan runsaasti nuorten kävijöiden nimikirjoituksia.
"Leveämmät hartiat meillä voisi olla", Kouri tuumaa.
"Ehkä voisimme olla vielä tarkemmin mukana erilaisissa kulttuuripoluissa", Potkonen arvelee.
Jaana Potkonen ja Arto Kouri ovat luottavaisia museon tulevaisuuden suhteen. "Vaikka ollaankin murrosvaiheessa", Potkonen tähdentää.
"Tavalla tai toisella Jauhiainen tulee Kiimingissä näkymään."
"Säätiön säädekirjassa todetaan: ’Kokoelman tulee olla yhtenäisesti arvoisellaan tavalla esillä’", Arto Kouri pudottelee ulkomuistista.

Artikkelin lähde Kaleva