Artikkelin lähde Kaleva
Pia Kaitasuo Kaleva
Oulu Oulujoen seurakunnan kappalainen Pentti Kortesluoma sai nuorena pappina kohtalaisen pian hyvän rutiinin surutyöhön.
"Oulun tuomiokirkkoseurakunnan ikäjakauma oli 1970-luvun puolivälistä sellainen, että hautauksia oli hyvin paljon. Väki väheni ja vanheni lapsiperheiden siirtyessä lähiöihin."
Siunaamisen toimittajan oli otettava oma roolinsa. "Koin asian niin, että surevien kohtaamisessa tunsin voivani olla avuksi ja hyödyksi sekä tukemassa ihmisiä."
Rutiinikaan ei ole ollut avuksi, kun eteen on tullut todella tiukka paikka. "Sille ei voi mitään, että jotkut tilaisuudet ovat toisia haastavampia. Onneksi vain äärimmäisen harvoin hautaukseen liittyy omaa surua."
Seurakuntapapit eivät Kortesluoman mukaan nykyään juuri kohtaa kuolevia. "Sairauden maailma ja kuoleman läheisyys ovat nykyään laitoksessa, sairaalapappien työkentällä. Kotona kuoleminen on hyvin harvinaista, ja tällöin saatettaisiiin haluta puhua tutun papin kanssa."
Kortesluoma muistuttaa kuitenkin, ettei kenenkään sielunhoitajaksi voi ruveta. "Ihminen valitsee itse, kenen tukea haluaa."
Hän arvelee, ettei välttämättä edes hoksata, että papit ja diakoniatyöntekijät ovat seurakunnassa myös suruun valmistautumista varten.
Surevan on varsin nopeasti omaisen kuoleman jälkeen kyettävä tarttumaan käytännön asioihin. Tässä seurakunta kulkee heti rinnalla: päivystävä pappi auttaa hautauksen järjestelyissä, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden puhua surusta.
Siunauksen toimittava pappi tapaa omaiset ennen hautajaisia. "Tapaamisessa on kaksi keskeistä asiaa: käydään läpi hautajaispäivän kulku ja puretaan surua."
Hautajaisten jälkeen kirkko on tukemassa surevia. Sururyhmät ovat olleet oleellinen osa seurakuntien toimintaa jo pitkään. Pentti Kortesluoma vastaa Oulujoen seurakunnan sururyhmistä.
"Tarjoamme mahdollisuuden vertaistukeen, mutta on aina sattumaa, millaisia henkilöitä on mukana ja miten he voivat jakaa tunteitaan."
Tämän tähden sururyhmiä on useita. Omansa on esimerkiksi itsemurhan tehneiden omaisille tai pienokaisensa menettäneille.
Kortesluoman mukaan surevalle on avuksi kuunnella toisten kertomuksia, vaikka hän ei itse osallistuisikaan keskusteluun aktiivisesti.
"Se antaa tiettyä perspektiiviä, näyttää samuuden, mutta toimii myös peilinä. Surevat ovat eri vaiheissa suruaan ja havaitsevat, mitä voi olla edessä tai että ovat jo päässeet jonkin vaiheen yli."
"Surussa ei ole kaavaa eikä järjestystä", Pentti Kortesluoma korostaa. "Olemme surussammekin yksilöitä."
Hän sanoo surusta opetetun aiemmin paljon mekaanisemmin.
"Nyt ymmärrän, että on ilmenemismuotoja, jotka ovat tunnusomaisia. Kaikilla ei kuitenkaan ole niitä kaikkia, ja ne ovat eri järjestyksessä."
Aiemmat menetykset vaikuttavat surun ilmenemiseen, samoin elämänkokemus yleensä, kappalainen toteaa.
"Viime kädessä sureva ei tarvitse neuvoja ja sanoja, vaan että on joku joka kuuntelee. Joku joka ei lähde pois, vaikka ahdistaa."
Tähän tarpeeseen seurakunnan diakoniatyö ja muut työmuodot pyrkivät vastaamaan.
"Surua työstetään aikansa pitkän tai lyhyen kaavan mukaan. Sitten se tasaantuu. Ensimmäinen vuosi on yleensä vaikea siksi, että sureva törmää tilanteisiin, joissa kuolleen poissaolo todella tuntuu - ensimmäinen joulu esimerkiksi."
Yhden säännön Kortesluoma silti löytää: surua ei saa estää. "Puolustusmuurit pitää avata", hän neuvoo. "Rohkeasti."
Tämän tähden surevaa ei saa jättää yksin. "Usein sureva suljetaan ulkopuolelle, koska pelätään surun kohtaamista."
Kortesluoma sanoo ottavansa asian usein esille muistotilaisuuden puheessaan muistuttaen, että muiden tulisi tarjota tukeaan surevalle.
Hän painottaa, ettei sureva odota mitään sanoja. Läsnäolo ja kuunteleminen ovat tärkeintä.
"Siihen toivoisin toisten puuttuvan, jos huomaavat jonkun kieltävän itseltään suremisen." Näin voi Kortesluoman mukaan olla, jos tämä esimerkiksi hukuttaa itsensä työhön tai juo.
"Kysy häneltä ’Miten jaksat?’ tai ’Miltä sinusta tuntuu?’"
Vastuu jatkosta on surevan, Pentti Kortesluoma korostaa. "Hän joko lähtee leikkiin mukaan tai torjuu."
Moni saattaa pohtia, milloin suru päättyy tai milloin on sopiva tehdä asioita, joita surevan ei perinteisesti ole katsottu sopivaksi tehdä. Me kun osaamme itsemme syyllistämisen.
"Ilo ja nautinto on otettava vastaan silloin, kun se on tullakseen. Elämä jatkuu."
Artikkelin lähde Kaleva