Artikkelin lähde Kaleva
Jaana Skyttä
Kempele Tuula Väyrysen puhe on polveilevaa, kädet elehtivät eloisasti mukana. Ilmaisussa lienee vivahdus itäsuomalaisuutta, Väyrynen kun on Suomussalmen tyttöjä alkuaan.
"Oma kieli ja tarina ovat keskeinen osa ihmisen identiteettiä. Ilman niitä ihminen on kaupankäynnin kohde, ajopuu tai marionetti", hän sanoo.
Oulun seudulla 20-vuotiaasta asti asunut Väyrynen lähti etsimään omaa minuuttaan, ilmaisutapaa ja ääntään kirjoittamalla kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Itä-Suomeen, Kalevalan laulumaille.
Elonkaaret-teoksen keskiössä ovat ihmisten elämäntarinat, tuokiokuvat ja polveileva kerronta. Kieli ja kielen muutokset kulkevat taustalla kapeana säikeenä.
Keski-ikäinen paikallistoimittaja tekee juttuja juurillaan Itä-Suomessa yhdessä Kameramiehen kanssa. Tarinat rakentuvat neljän, eri vuodenaikoina tehtyjen matkojen ympärille. Erilaisissa olosuhteissa eläneen parivaljakon maailmankuvat törmäävät. Ihmisten kohtaamiset valottavat toimittajan oman minuuden etsintää.
Tuokiokuvissa rinnastuvat mennyt ja nykyhetki. Jännitteet ovat kappaleiden välisissä rinnastuksissa. Lukija voi tulkita niitä ja jäädä miettimään menneen ja nykyhetken välillä tapahtunutta muutosta tai samankaltaisuutta.
"Takaumien avulla tarjoutui mahdollisuus tarkastella ihmisten elämäntarinoita sota-ajan jälkeisessä Suomessa, jolloin maaseudulta muutettiin taajamiin, Ruotsiin ja kauemmaskin. Kylät autioituvat ja ihmiset keskittyivät kaupunkeihin. Pohdin, mitä reuna-alueiden ihmisille tapahtui. Muuttoliikkeen vaiheet ovat myös osa omaa tarinaani."
Mennyttä kohtaan pitäisi osoittaa myötätuntoa, Tuula Väyrynen sanoo.
"Syrjäytyminen ja paha olo alkavat siitä, kun kukaan ei kuuntele tarinaasi. Kuinka paljon meillä onkaan kertomattomia tarinoita."
Monelta ihmiseltä puuttuu luotettava tukiverkosto, enää ei ole kyläyhteisöä, joka ottaisi ongelmiin kantaa. Väyrysellä on lapsuuden muisto hautajaisista kotikylällä. Kaikki itkivät, koko kylä oli yhtä.
"Nyt tarinoita kerrotaan rahaa vastaan psykiatreille, mutta kerrotaanko niitä enää ystäville. Onko ketään, joka myötäelää kanssasi", hän kysyy.
Elämäntarinoista löytyy kantavia yhteyksiä myös kulttuurien kohtaamiseen. Maahanmuuttajan tarinaa ja kulttuuriperinnettä on kunnioitettava. Kuunteleminen auttaa tulijaa oppimaan uutta.
"Nykyisessä narsistisessa yhteiskunnassa kohtaamisen merkitys korostuu, mutta toisen reviirille ei pidä astua."
Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden kieli löytyvät Kalevalasta, sen tarjoamasta hiljaisesta tiedosta.
Elonkaaret-kirjassa päädytään korostamaan vuorovaikutuksen merkitystä. "Onneksi on paljon järjestöjä, joista voi muodostua kaupungeissakin tärkeä kiinnekohta ihmisille."
Nuoruudessaan Väyrynen keräsi Kielitoimistolle paikannimiä Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta, joista puolet oli nimestämättä.
"Teimme keruuretkiä myös yhdessä mieheni kanssa. Opin tuntemaan kansanihmisen mentaliteetin, joka on niin mehevä vastakohta cityihmiselle ja tietynlaiselle tärkeydelle. Enää tällaisia kansanihmisiä ei ole", hän sanoo.
Länsisuomalaiselle murteen puhujalle ja kirjakielelle itäsuomalainen kommunikointitapa voi olla hämmentävä, jopa kummallinen kokemus.
"Itäsuomalainen puhetyylikin muuttuu, mutta kieli elää muutoksesta."
Artikkelin lähde Kaleva