Artikkelin lähde Kaleva
Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa. Käsikirjoitus Hannele Huovi. Dramatisointi Seppo Ilmari Siitonen. Ohjaus Mikko Kouki. Lavastus ja puvut Maija Tuorila. Sävellys Soili Perkiö. Koreografia Paula Puumalainen. Rooleissa Elina Korhonen, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Henna Linko ja Paula Puumalainen. Pieni näyttämö 13.11.
Pehmokarhut Urpo (Janne Raudaskoski) ja Turpo (Aki Pelkonen) ovat kirjailija Hannele Huovin rakastetut lelunalle-hahmot, jotka kehittelevät pikku seikkailujaan lastenhuoneessa.
Tässä tarinassa mukana leikeissä ovat keskeneräinen hevonen Ihanaa (Paula Puumalainen) ja Barbi (Elina Korhonen) sekä enimmäkseen kosketinsoittimien takana viihtyvä Molla-Maija (Henna Linko).
Keskeinen probleema on hevonen, joka on liian löysä ja vieläpä puhevikainen.
"Sillä on kieli väärinpäin suussa. Se on ommeltu huonosti", nallet tuumivat.
Kun hepan suusta tulee tilanteeseen kuin tilanteeseen huudahdus "Ihanaa!", päästään kiintoisiin merkityseroihin ja hienoon loppupäätelmään: "Sinulla on mahtavan hieno puhevika!"
Vajaan tunnin aikana huoneessa koetaan "myrsky vesilasissa", sillä tiiviisti rytmitetyt kohtaukset vaihtuvat silmänräpäyksessä uusiin tilanteisiin aina Saharan hiekkamyrskyä myöten.
Kaikki tämä kertoo lapsen ajatusten tilasta, jossa siirtymät ovat mahdollisia ja todellisia.
Paula Puumalainen on ihastuttava tapaus jotenkin röllimäisten karhujen seurassa.
Näistä karhuista on tehty monenlaisia teatteriversioita.
Oulussakin on Opistoteatterin nuorten ryhmä esittänyt tämän näytelmän Irene Ristolaisen ohjaamana intiiminä, herkkänä ja humoristisena näkemyksenä helmikuussa 2011.
Nyt ohjaaja Mikko Kouki on kaivanut tehokeinot kehiin: on salamaa, savua, äänitehosteita, yleisön aktivointia, särmää ja säihkyä, ehkä jopa liiaksi asti.
Kirjailijan teksti on oivaltavaa ja filosofistakin, ja tässä esitystempossa mennään lujaa kuin toiminta-animaatioissa. Mutta viihdyttävä esitys kyllä on.
Tarpeistoa on paljon, ja kun nämä ovat jättikokoisia, kuten huoneen hyllyissä lepäävät kirjat tai lelulaatikosta löytyneet sakset ja linkkuveitsi, on tämä kiinnostavaa.
Raudaskoski ja Pelkonen höperehtivät lavalla kuin Ohukainen ja Paksukainen slapstickin iloisessa huolettomuudessa, ja aktiviteetteja säestää kohtauksiin sopiva taustasoitto aina Bonanza-nostalgiaa myöten.
Viimeistään siinä vaiheessa kun Turpo äityy ballerinaksi, yleisö ihastuu. Pelkonen on kerrassaan suloinen pyörähtelijä.
Huovin teksteissä pieni on kaunista ja arjesta löytyy uusilla näkökulmilla hienoja yksityiskohtia.
Minulle oli löytö se, että nallet tykkäävät myös lukea.
Pirjo Suvilehto
Artikkelin lähde Kaleva