Artikkelin lähde Kaleva
Asetelma on pikkuisen levällään Oulun yliopiston luentosalissa.
Miehiä liikuskelee salin selustassa suomalaisessa lauantai-illan sotisovassa: kirjavissa välihousuissa ylävartalo röllisti paljaana.
Paitoja ja puvuntakkeja nostellaan tuolin selkämyksille. Siitä ne sovittuvat kiireettömästi ylle.
Parikymmentä nopeinta odottaa etuosassa. He ovat valmiina tummissa puvuissaan.
Oululainen mieskuoro Huutajat valmistautuu esiintymään. Ensin on harjoitukset. Niissä ajetaan vanhoja sisään, kunhan saavat asun setvittyä.
Nykykuorolaisten lisäksi mukana on pitkältä tauolta palanneita alkuperäisiä jäseniä. Miehiä ihan eri aikakaudelta.
Vanhoja kuorolaisia on paikalla menneiden aikojen kunniaksi. Alkamassa on juhlavuosi. Huutajat täyttää joulukuussa 25 vuotta, ja Pohjankartanon konserttiin kootaan lähes satapäinen kuoro nykyisistä ja entisistä jäsenistä.
"Laitan ensiksi housut jalkaan", sanoo eräs pitkäaikaisimmista huutajista, Heikki Raudaskoski, 51, ja tekee täsmälleen kuten lupaa.
Raudaskoski muistaa, miten hän liittyi Huutajiin joulukuun alussa 1987. Kaupungilla oli jo parin kuukauden ajan kiirinyt hurjia huhuja, että nuoret jätkät ovat perustaneet mieskuoron.
"Kaveripiirissä tiedettiin, että leipätehtaalla treenataan jotakin mahtavaa."
Sellainen tuntui kiinnostavalta tavalta harrastaa kuoromusiikkia. Ei lauleta vaan huudetaan. Annetaan palaa kita auki.
Kuorotoiminta oli tuohon aikaan ikämiesten tai koululaisten harrastus. Lähinnä sotaveteraanit kokoontuivat laulamaan tuttuja isänmaallisia teoksia.
Raudaskoski kertoo ottaneensa selville päivän, jona kuoro harjoittelee Limingantullin entisellä leipätehtaalla.
Hän puhui itsensä ympäri, rohkaisi mielensä ja nousi portaat ylös harjoituskämpälle.
Lauma parikymppisiä rokkareita mitä ihmeellisimmissä hiuslaitteissa seisoi rivissä seinää vasten ääntään availlen: hu-ha-hu-ha!
"Huomasin, että olin tullut vähän myöhässä."
Kuoronjohtaja Petri Sirviö oli hetken katsellut ovella seisovaa tulijaa ja viittoillut, että mennä vaikka tuonne bassopuolelle.
Mukisematta uusi kuorolainen asettui bassoäänien joukkoon, vaikka tiesi olevansa baritoni.
Raudaskoski käveli huoneen poikki ja meni riviin. Samalla hän aloitti tutustumisen aivan outoon maailmaan.
Yliopiston salissa vanhan polven huutajat ovat päässeet paitaan käsiksi. Hohtavan valkoinen kauluspaita solahtaa tottuneesti niskaan. Se napitetaan kokemuksella.
Kuoron eteen astellut Sirviö ottaa johtajan tehtävän. Hän on tehnyt saman tuhansia kertoja.
"Amigot, pitäkääpä turpanne kiinni. Verrytellään ja avataan ääni", hän sanoo.
Kuorolaiset alkavat pyöritellä olkapäitään ja kohotella käsiään. He lausuvat johtajansa perässä verolakia: "Kaikki yhteisetuudet, osittain verovapaat yhteisöt, ulkomaiset kuolinpesät sekä vakuutus-, työttömyys- ja työeläkekassat..."
Kunnes suusta pärähtää mam-mam-mam, meeee-aaaa!
Sirviö kallistaa päätään, arvioi kuulemaansa.
"Ei riitä, pitää tehdä paremmin. Niin että jos tuossa edessä olisi kynttilä, se sammuisi."
Ja-ja-ja, jee-jee-jee-jaa! Ja-ja-ja, jee-jee-jee-jaa!
Ääni lähtee liikkeelle kovalla paineella. Housun lahkeet lepattavat.
Huutajat tuli ryminällä julkisuuteen 1980-luvun lopulla. Televisiokameroita, haastattelumikrofoneja ja toimittajia alkoi pesiä harjoituksissa ja esiintymisissä, kun tieto kuorosta kiiri.
Moni tuon ajan kuorolaisista oli marinoitunut räyhäköissä oululaisissa rockyhtyeissä. He osasivat ottaa julkisesta sanasta ilon irti.
Harvoin mediassa on esitetty yhtä paljon sisäpiirin lohkaisuja ja sana-assosiaatioista pulpunnutta puhetta kuin Huutajista tehdyissä reportaaseissa.
Lehdet herkuttelivat karjahtevilla parikymppisillä.
"Yksikin koo liian aikaisin, niin lentää tahtipuikko silmään. Tämä täysillä, perseestä asti", sanailee Sirviö toukokuussa 1988 julkaistussa koko sivun lehtijutussa Helsingin Sanomissa.
Sama jatkui viikkoa myöhemmin Kalevassa: "Seuratkaa keppiä. Se vie teidät onneen."
Ärhäkkä mieskuoro kiinnosti, koska se oli omalaatuinen ilmiö. Kuorolaulun pitkä perinne yhdistyi ankaraan muodon pelkistämiseen.
Melodia oli unohdettu, harmonia karsittu. Jäljellä olivat pakkasenkestävät iskut.
Ensimmäinen äänilevy Pohjoinen kotimaamme kohosi vuonna 1988 listalla kahdeksanneksi myydyimmäksi. Edellisen kerran mieskuoro oli kohauttanut Suomea 20 vuotta aiemmin, kun viihdekuoro Aikamiehet ikivihreili Iltatuulen viestin listakärkeen.
Huutajat oli helppo liittää suosittuun performanssitaiteeseen. Rujo kuoro mainosti televisiossa maan suurimman maidonjalostajan voita huutamalla, että "varmasti hyvä-hyvää".
Heikki Raudaskoski myöntää, että monesta kuulijasta Huutajat tuntui aluksi vitsiltä. Ehkä siksi media ja mainostoimistot ryntäsivät nopeasti hyödyntämään pohjoisesta tulleen eksoottisen jytkeen - ennen kuin se loppuu omaan mahdottomuuteensa.
Niin ei käynyt. Peräseinä ei ole tullut vastaan. Raudaskoski tietää, miksi.
"Heti kun rupesi huutamaan, huomasi tämän olevan totisinta totta."
Herrasmies käyttää tumman puvun kanssa solmiota, koska se viimeistelee asun. Tämän tietää miehille suunnattu pukeutumisopas.
Raudaskosken solmio on leikattu mustasta traktorin takarenkaan sisäkumista.
Solmun tekeminen paksuun kumiin vaatii sekä näppäryyttä että voimakkaita sormia.
Huutajat on alusta saakka käyttänyt solmiomateriaalina synteettistä kumia. Siksi kuoro saattaa lemahtaa uudelta polkupyörältä etummaisissa penkeissä istuvien nenään.
Koska Raudaskoski haluaa asetella solmionsa kunnolla, hän kaipaa peiliä. Salissa ei sellaista ole, lähin sijaitsee wc:ssä.
Käsienpesualtaiden luona Raudaskoski muistelee ensimmäisiä esiintymiskiertueita Suomessa. Silloin nimittäin saatettiin yöpyä vessassa.
"Tehtiin busseilla kolmen viikon matkoja. Nukuimme missä sattuu, baarien lattioilla ja saunoissa. Sitä jaksoi nuorena."
Kerrotaan, että ensi kertaa Helsinkiin ilmaantuessaan osa kuorolaisista oli lähtenyt täydessä huutotällingissä erääseen keskustan ravintolaan.
Stadilaiseen silmään langanlaihat hahmot olivat näyttäneet nälässä pidetyiltä pohjoispohjalaisilta lahkolaissaarnaajilta. Ulkoasu kannatti käyttää hyväksi.
Yksi kuorolaisista oli mennyt kyselemään arasti baarimikolta, että tästä talostako saa sitä viinaa.
Täältähän sitä, oli baarinpitäjä vastannut ja roikottanut tupakkaa suupielessään.
Huutaja oli osoittanut tupakkaa ja tahtonut kokeilla, kun ei ole uskonnollisista syistä tullut koskaan tuollaista suuhunsa laittaneeksi.
Kun juotavat oli aseteltu tiskille ja lasku ilmestynyt viereen, oli lahkolaisten kauhistus ollut suuri: "Mitä, viinako maksaa Suomessa!"
Ensimmäinen Huutajien kokoonpano oli koottu Raudaskosken mukaan melko ehdottomista ja jyrkistä kavereista. Ryhmässä on esiintynyt arviolta 200 jäsentä.
"Alkuaikoina oli mukana todella originelleja tyyppejä, jotka eivät aina kyenneet kuoron vaatimaan sosiaalisuuteen ja yhdessä liikkumiseen. Ryhmä oli iso ja aina saattoi tulla pieniä hankaluuksia."
Mutta ei kuulemma niin pahoja, että niitä kannattaisi muistella. Esimerkiksi nyrkillä ei lyöty ketään.
"Ehkä alkuvuosina saattoi joillakin mennä vähän painiksi."
Raudaskoski kertoo panneensa merkille, että Suomen muuttuminen avoimemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi näkyy kuorossa myös.
"Kuoro on muuttunut paljon. Aluksi olimme kuin punkbändi. Esitimme raivokkaasti lyhyitä kappaleita. Nyt meistä on tullut eurooppalaisia, sosiaalisia herrasmiehiä."
Uudessa keikkakaupungissa Huutajien kulinaristisiipi etsiytyy tunnettuihin ruokapaikkoihin herkuttelemaan, osa menee museoihin.
"Emme sekoile, emmekä käytä päihteitä ennen keikkaa. Jokaisella on vastuu itsestä."
Mikäli sattuu käymään niin, että joku hetkellisesti unohtaa käyttäytymissäännöt tai peräti töpeksii, hän saa kuulla tekosistaan.
"Silloin sanotaan suoraan."
Raudaskoski erosi Huutajista seitsemän vuoden jälkeen 1990-luvulla, juuri ennen kuoron suurta kansainvälistä läpilyöntiä.
"Lähdin muun muassa opiskelemaan Yhdysvaltoihin Teksasin yliopistoon Austiniin."
Raudaskoski kertoo silti seuranneensa entisen yhteisönsä menestystä tarkasti. Kuoro esiintyi muun muassa Lontoossa, New Yorkissa, Tokiossa, Berliinissä, Salzburgissa.
Säntillisesti sovitettuja teoksia päästelevien miesten maine kasvoi. Kova kiertäminen ja kansainvälinen näkyvyys toivat Huutajille valtion Suomi-palkinnon.
"Venetsian Biennaalissa ja Japanissa olisin tosissani halunnut huutaa."
Kun Raudaskoski muutti takaisin Ouluun, hän kouluttautui it-alalle ja meni töihin tekniseksi kirjoittajaksi. Nurkkasilmällä hän katseli kuoron toimintaa.
"Huutamisesta oli tullut taidemuoto."
Mielessä kävi usein ajatus palata riviin, mutta helpolta se ei tuntunut. Rima oli korkealla.
"Uudelleen liittyminen pelotti. Arastelin ihan selvästi. Oli uusia, sävykkäitä kappaleita. Muutenkin homma oli ammattimaistunut."
Sitten Raudaskoski karaisi itsensä jälleen ja asteli harjoituksiin. Kuoronjohtaja Sirviö ohjasi tutulle paikalle.
Mukisematta vanha kuorolainen asettui bassoäänien joukkoon, vaikka tiesi olevansa baritoni.
"Siitä on kymmenen vuotta."
Luentosalissa kolmisenkymmentä huutajaa on saanut äänensä avattua. Vedetään henkeä.
Sirviö istuutuu pöydän taakse ja ryhtyy laatimaan listaa kappaleista, jotka kuoro kohta huutaa yliopistolle kokoontuneelle seminaariväelle.
"Ehdotuksia. Mitä biisejä keikalla huudetaan?" hän kysyy kuin huutokauppameklari.
Kuorolaiset alkavat harvakseltaan tipautella nimiä: Kymmenen virran maata, Vuorenlouhijaa, Kolme on miehellä pahoa. Sirviö kirjoittaa ylös.
"Olemme erilaisten yksilöiden yhteisö. Poliittiset näkemykset menevät laidasta laitaan", Raudaskoski pohdiskelee.
Kuoron tärkein arvo Raudaskosken mukaan on toisten kunnioittaminen.
"Kun joku tulee kuoroon, niin aika nopeasti hän sisäistää suvaitsevaisuuden."
Raudaskoskea viehättää kuorolaisissa omintakeinen näkemys elämästä. Esiintymismatkoilla harrastetaan omituisten ajatuskehitelmien laatimista.
"Ei ajatella ihan valtavirran mukana. Se meitä yhdistää. Kun palasin takasin, huomasin, että myös huono huumori oli säilynyt ennallaan."
Jotakin oli muuttunut menestysvuosien myötä.
"Liikumme lentäen, majoitumme hotelleissa. Nykykuoro ei ole kokenut vanhoja aikoja. He eivät jaksa rymistellä bussilla."
Mutta mikä Huutajat oikeastaan on? Raudaskoski miettii pitkään, miten määrittelisi Huutajien taiteen. Vaivatonta se ei ole.
Alkuvuosina tekijänoikeusjärjestö Teosto joutui aprikoimaan samaa kysymystä: onko tämä musiikkia?
Kuoro lähetti elokuussa 1988 Teostoon videokasetin ja tiedusteli, täyttyvätkö esityksessä tekijänoikeuslain mukaiset sävellyksen tunnusmerkit.
Lajityyppitoimikunta katsoi esityksen Helsingissä ja totesi, ettei tämä ainakaan musiikkia ole. Kuoroa ei hyväksytty tekijänoikeusjärjestön jäseneksi.
Päätöksen taustalla oli pelko, että kaikki kuorot alkavat kohta huutaa ja merkitä möykän omiksi sävellyksiksi ja sovituksiksi. Teoston pitäisi maksaa korvauksia. Teosto luokitteli kuoron runonlausunnaksi.
Raudaskoski on lopettanut miettimisensä. Hän toteaa, että kuoro on sekoitus. Sanoista, rytmiikasta, temposta, installaatioista...
"Tämä solahtaa avantgarden ja korkeakulttuurin puolelle mutta myös rockin pariin. Jollakin tavalla olemme vanhanaikaisen iltamaperinteenkin jatkajia."
Huutajista pidetään mutta sitä myös inhotaan - ja kadehditaan.
"Kyllä meitä Kalevan Juttutuvassa pilkataan, kun olemme lähdössä ulkomaille kiertueelle."
Kuoro alkaa olla valmis esiintymään. Puku on yllä, kumia viritetty kauluksen alle. Sirviö piirtää taululle, millaisessa muodostelmassa ryhmitytään esiintymislavalle.
Sitten porukka ryhtyy odottamaan.
"Osaamme odottamisen jalon taidon. Pitää vain kestää seisoskella jossakin ennen esiintymisvuoroa", Raudaskoski kertoo.
Mitä muuta olet oppinut Huutajissa paitsi odottamaan ja siinä samalla kehittelemään kummallisia ajatuksia vierustoverin kanssa?
"Olen oppinut valtavasti. Kun menin Huutajiin ulosantini oli heikonpuoleinen. Enkä ollut koskaan ollut näin isossa yhteisössä."
Raudaskoski kertoo, että saadusta itsevarmuudesta ja esiintymiskyvystä on ollut hyötyä, kun hän on pitänyt puheita ja tieteellisiä alustuksia kotimaisissa ja kansainvälisissä kokouksissa.
"Ilman Huutajia en olisi sellaiseen kyennyt. Se on ollut minulle tärkeä."
Noin 30 kuorolaista on valmiita kapuamaan lavalle. Raudaskoskea hymyilyttää.
"Huutajat on kehittänyt minua ihmisenä hyvään suuntaan."
Artikkelin lähde Kaleva