Artikkelin lähde Kaleva
Liisa Laine Kaleva
Oulu Vuoden 1980 Koskilinjojen aikataulusta näkee, kuinka esimerkiksi Oulunsuusta Seelantiin pääsi viikonloppuna bussilla numero 3 puolen tunnin välein vielä puoli kahteen asti yöllä.
Tällä hetkelläkin yövuoroja on, mutta päälinjat ajavat illalla yhteentoista saakka enää tunnin välein, sitten pidetään tauko ja yövuorot ajetaan puoli kolmelta.
Muutoinkin vuorot tuntuivat ainakin muistikuvissa kulkevan ennen tiheämmin kuin nyt. Koulu- ja työmatkojen taittaminen linja-autokyydillä oli sujuvaa. Saattoipa tuttu linja-autokuski pudottaa matkustajan kyydistä jopa kotioven edessä, jos aikataulut sallivat.
Kolmekymmentä vuotta sitten linja-autolla pääsi ketterästi kaupunginosista, jonne ei ole liikennöity enää vuosiin.
Mitä on tapahtunut?
Paljonkin. Kaleva pyysi lukijoiltaan kommentteja ja matkamuistoja. Nimimerkki Kehitys kehittyy tiivistää tapahtuneen osuvasti:
"Oulu oli ennen pienempi. Ei ollut kuin muutama lähiö, joihin oli helppo järjestää palvelu parilla reitillä. Kaikilla ei myöskään ollut omaa autoa toisin kuin nyt, joten matkustajiakin riitti. Toisaalta lähiöistä ei ollut välttämättä tarvetta poistua, kun palveluita löytyi lähempääkin kuin ’dynaamiseksi kehitetystä’ liikekeskustasta tai ’helposti saavutettavista’ rampinvarsipeltihalleista."
Eivät ihmiset olleet takavuosinakaan bussiliikenteeseen tyytyväisiä.
"Aina on valitettu ja aina samoista asioista: vuorovälit ovat liian pitkiä, suoraa linjaa ei ole, aikataulut eivät sovi tai lipunhinta on liian korkea", muistelee 1970-ja 80-luvulla kaupungin liikenneosaston suunnittelijana toiminut Pekka Aalto. Myöhemmin Aalto oli Koskilinjojen liikennepäällikkö.
Aalto pitää tasataksan voimaantuloa 1990-luvulla yhtenä suurimpana palveluja parantaneena seikkana. Aiemmin matkan hinta määräytyi kilometrien mukaan. Kaupunki maksoi liikennöitsijälle erotuksen.
Parhaimmillaan 1970-luvulla Oulun joukkoliikenteessä oli 11 miljoonaa matkustajaa vuodessa. Tällä hetkellä matkustajia on vajaat viisi miljoonaa eli reippaasti alle puolet huippuvuosista. Määrä on pysynyt suhteellisen vakiona vuodesta 2007 lähtien.
Samaan aikaan kaupungin asukasluku on reilusti tuplaantunut ja uusia asuinalueita rakennettu.
Linjojen määräkin näyttää lukumääräisesti kasvaneen. Se ei kuitenkaan välttämättä kerro koko totuutta, koska reititkin ovat muuttuneet. Pitäisi oikeastaan verrata matkakilometrejä ja niitä ei tähän hätään ollut käytettävissä.
"Mutta se on kyllä totta, että takavuosina kannattavaa liikennettä oli paljon enemmän kuin nyt. Elämä oli silloin muutenkin vähän erilaista, ei ollut pihoissa autoja kahta kappaletta", kertoo ajomestari Timo Törmänen Koskilinjat Oy:stä.
Joukkoliikenteen nousu ajoittuu Oulussa vuosille 1966-1972. Samaan aikaan alkoivat henkilöautot yleistyä. Vuosina 1963-90 määrä kasvoi 5 700:stä 40 000:een.
Miehet ajoivat töihin omalla autollaan. Busseihin jäivät koululaiset ja palveluammateissa toimivat naiset.
1950-luvulla Oulun paikallisliikennettä pyöritti kolme yritystä. 1980-luvulla kilpailu kiristyi ja jäljelle jäivät vain Koskilinjat ja Veljekset Pohjola. Ne fuusioituivat vuonna 1985. Kuusi vuotta sitten Koiviston Auto -yhtymä hankki omistukseensa koko Koskilinjat Oy:n osake-
kannan.
Jo 1940- ja 50 -luvuilla harkittiin kunnallista joukkoliikettä, mutta se hylättiin kannattamattomana. Vuonna 1948 arkkitehdit Meurman ja Ervi ehdottivat yleiskaavaa tehdessään, että liikennöintiin voitaisiin käyttää sähkökäyttöisiä johdinautoja. Tätä ajatusta ei otettu edes harkintaan.
Artikkelin lähde Kaleva