Syyskuussa toimintavalmiuteen päässeen Teatterikuopan todelliseksi ensimmäiseksi ensi-illaksi jää historiaan tanssiesitys, Kadonnut kansa.
Pitää sanoa, että aika terhakkaa Haukiputaan kokoiselta kunnalta.
Tämän jälkeen onkin syytä puhua suurempaan ääneen vain Kiiminkijoen opistosta. Teatterikuopanhan on vuokrannut yksityiseltä puolelta opisto ennen muuta taatakseen omalle esittävälle joukolleen - jota on varsinkin perinteisen teatterin puolella melkoinen suma - esittämisalustan.
Turha kuoppa tämä ei olekaan. Perusteatteri, missä nyt vierailijakoreografin luomus neljälle tanssin (opettavallekin) ammattilaiselle ja seitsemälle harrastajalle koettiin, vetää nykymallillaan vähän yli 200 katsojaa (219).
Jos tohtivat sinne 300 sanomaansa yrittää, niin ahneus vie silloin voiton mahdollisista näköaloista esitettävään. Nytkin katsomoporrastus on jo lievänlainen. Reippaalla neljännespaikkatäytöllä kuitenkaan tämä näyttämökansa ei kadonnut.
Tarjolla kuopassa on niin ikään studiomainen musta huone, joka vastaa kutakuinkin Oulussa NuKun toisessa kerroksessa olevaa pikkusalia, mitä valtakuntanaan ovat pitäneet Nukketeatteri Akselin Klonk ja ylioppilasteatteri. Saa nähdä haluaako ken loihtia aidon huoneteatterihengen Haukiputaalle.
Voisi.
Kadonnut kansa tuntuu uupuvan vielä vakavikoksi. Toivon mukaan jokunen esitys riittäisi viemään teoksen kokonaisirrottelun asteelle. Enkä tällä tarkoita, jott’eikö lopunalun vimmakas selinolo ja pepunpyörittely ollut hetken hupaisaa.
Mutta hyvä näinkin. Tätä voi kuulkaa tarkastella naiseuden ylistyksenä. Tarkennetaan vielä, että tuo Kadonnut kansa osaa vääntää katsojan ajatuksen niin, että kyse on huolehtijanaisen vapauttamisesta historiankahleestaan. Niin että onko sitten ihme, jos ei tosisirkuksen velmuasteelle mennä.
Nämä naiset ovat suoraa sukua Henri de Toulouse-Lautrecin taltioimana tutuksi tulleelle Jane Avrilin hahmolle toissa vuosisadalta. Nutturameininki ja punaisesta sinipunaan sävytetty kerroskirpparikuosi ovat toisaalta tuoreita, vaikka yhtä lailla tuovat mieleen toisen maailmansodan tienoon ja jälkeisen ajan: Äiti ja essu, vaikka yhtään essua ei tosiasiassa ole näkösällä.
"Essu" onkin ulkoisesti esitettävä "sotilaallisuus", hop, hop, hop: Täsmäkäytös, jota imagoidaan esimerkiksi paritanssin tapaan.
Pikkusuomalais-ranskatar kasvaa rakenteellisesti pukevasti. Tilankäytössä on variantteja. Tallennemusiikki ja siihen tauotetut aukot luovat kokonaisuuteen hengitystä. Sanotaanko että erityisen maukasta "purkkiruokaa" tässä yhteydessä on The Tiger Liliesin Circus Songs.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>