Pinnan alla pohjoisempaa

Sirpa Heikkinen

OULU Ei mene Helsingissä luu kurkkuun ilmeisesti keltään, joka pikalukee Pangaian käsiohjelmaa. Tuotanto-osasta löytyvät muun muassa sanat; ESR-Oulun lääninhallitus/sivistysosasto. Ilmeisesti tällaista varainsiirtoa pidetään yhtä luonnollisena kuin, että pääkaupunkiseudulle on asettunut suurin osa tämän maan tanssiammattilaisista.

Ehkäpä asiantila muuttuu, mikäli mallia otetaan teatterin puolelta. Siellä päättäväisen siirtymäliikkeen ovat aloittaneet nuoret ja nuorehkot johtajan ominaisuudessa.

Pangaia on Täydenkuun Tanssien taiteellisen johtajan Katarina McAlesterin koreografia, joka siis 2002 näyttää pohjoisemman osarahoittajan tanhuvillakin - siis Pyhäjärvellä, miten alkuvoima jyllää kuudella naistanssijalla. Kuluvalla viikolla kuitenkin Pangaian, kuten monenkymmenen muun teoksen alustana on pääkaupungissa sunnuntaihin saakka Tanssiareena-festivaali.

Pangaian (alkumantereen) tanssijisto on puoliksi tiukka. Komea myös tippukivitötsiä muistuttava, ontelomaisista koteloista suunniteltu (Minna Maija Lappalainen) yhden nurkan lavastuselementti, joka toimii kuvaheijastuspintanakin. Ja heijasteena kellisteleiksee mm. konna (kilpikonna), joka on antanut pukusuunnittelija Riitta-Maria Pirtilälle idean käyttää ihokerraston päällä nahkaa. Näitten ”lännentakkien” liepeet ovat vain sellaiset, että niiden heilunta syö kohtuuttomasti tanssijain liikettä.

Vielä tuotantopuolesta sen verran, että ESR-rahoillahan Pyhäjärvellä rakennetaan lavealla rintamalla alueellista tanssi(n)keskusta, sen yksi ilmenemä on yhteistyö M.A.D. Tanssimaistereiden kanssa, heihin kuuluu McAlesterinkin.

Ja sitten taidemuseoon

Liikkuvaa kuvaa ei pääse karkuun Ateneumissakaan, eikä tanssia.

Ateneum-salissa nähdään taas torstaina ja perjantaina miten reilusti alun parinkymmenen vuoden takaisesta Oulun tanssistudiolaisesta, Sari Laksosta sukeutuu Meryl. Ja miten yhtä kauan sitten keskisestä Suomesta Limingan lakeuksille tanssillisen alkurynnäkön ottamaan tullut Harri Kuorelahti pujottautuu Liisa Pentin ohella hahmoksi, joka muistuttaa suunnattomasti käkkärätukkaista keksijää ja vähän myöhemmin nykypäivän ”tunaria”. Siis häntä jota ei näy tai rajummin sanottuna joka näyttää sulautuvan yhtä lailla lattiaan kuin seinään.

Merylin takana on Jyrki Karttunen, siis koreografina, muttei pelkästään siinä ominaisuudessa. Hän ”hiippailee” videonauhalla tämän yksinäisen naishahmon maailmaan vuosisadan takaisena ”hippinä”, kukkaseppelpäisenä muistumana George Mélièsin taikurimaisista elävistä kuvista.

Luopumisen maku on Merylissä raju ja Sari Lakson rakentamaa naista on komea katsoa. Yhtä komea kuin lopussa Meryliin itseensä ryöpsähtäen puhkeavaa keltaista kukkaa.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmään kuuluvan Kuorelahden omassa koreografiassa Sokea hetki surumieli sekoittuu komikkaan. Ja viimeistään loppuhenkosessa tekijän sormenjälki uurteineen näyttää olevan ihan konkreettisestikin paikalla, siinä tekee taikoja lavastuksesta ja valaistuksesta vastaava Mia Kivinen - tai sitten silmäni. Pikkuisen ”pahvitaulun” kokoisella screenilla poukkoilee kuitenkin se sama hupsu mustatakkinen hahmo, jonka kämmenet ja sormet napsuttivat selän takana siinä vaiheessa kun oltiin alussa.

Selkä on muuten Sokean hetken merkityksellinen kehonosa, samalla tapaa kuin etukenokallistus Merylissä ja Karttusen toisessa areena-viikolla esillä olevassa teoksessa nimeltä Alla.

Osa ja kokonaisuus

Edellisen kerran Karttusen teos olisi ollut menoillaan kansainväliseen RCISS-katselmukseen, mikäli sen ranskalaiset isännät - lue tässä tapauksessa emäntä - olisi hyväksynyt suomalaisjyryn tekemän valinnan. No niin ei käynyt. Tällä kertaa Recontres Choréographiques Internationales de Seine-Saint-Denisistä haaveilevat suomalaiset eivät kilpaile keskenään, vaan yrittävät tehdä itseään tykö vajaan kymmenen muun teoksen seurassa. Ja yksi joka yrittää olla ranskalaisille houkutteleva on Alla.

Alla ja Meryl ovat pari. Karttusen ja Lakson lisäksi Allassa tanssivat Joona Halonen, Teemu Kyytinen ja Oulusta Pirjo Yli-Maunula.

Kumpikin teoksista hyödyntää suurta valkokangasteollisuutta, nimittäin Gavin Bryarsin Titanicin uppoaminenhan se taustalla pauhaa. Allassa on mukana muutakin. No ensi vuoden huhtikuussa siitä tulee kuluneeksi 90 vuotta. Siis uppoamisesta. Ja sellaiseen mielentilaan johdatellaan.

Karttunen noudattaa näissä teoksissa tarkan markan/euron liikevalikkoa. Samat fraasit (lue liikejaksot) ovat kummankin teoksen rakennusmateriaalia. Tarkoituksenmukaista. Vielä Mr & Mrs Betlehemiä vaivannut rönsyily on nyt tiessään.

Mobita/Danscon Oulussakin nyt aiemmin syksyllä nähdyssä Karttusen Maailman tärkeimmistä asioista tanssittiin katsojien ympäröimällä vaaleanpunaisella silkinpehmeällä matolla. Alla on niin ikään areena-tyyppinen ratkaisu. Katsojat piirittävät nyt vaaleansinistä vajoavaa todellisuutta neljältä puolelta.

Vajoava vaaleansininen on kuin mantra. Hienostuneita i-pisteitä kokonaisuudessa ovat Marja Uusitalon onnistuneen vanhanoloinen, sävy sävyyn puvustus (Merylinkin asu on hänen suunnittelemansa) ja Matti Jykylän valomaailma. Pulp. Pulp...

Ninna Lindström

Sineä tuikkii. Liikkeen taloudellisuutta teoksesta Alla. Kuvassa Teemu Kyytinen ja Pirjo Yli-Maunula.

Heli Sorjonen

Konnimmillaan. Pangaia venyy.

Janne Mäkinen

Elävä ja tallennettu. Sari Lakso Allan rinnakkaisteoksessa Meryl.

Artikkelin lähde Kaleva