Ryhänen alavireessä

Konsertti

Oulun kirkkomusiikkiviikko. Jaakko Ryhänen, basso, ja Maija Tynkkynen, urut, tuomiokirkossa 24.11.

Bassoääni on kuin täyteen lastattu perävaunullinen rekka, jonka ohjailu mäkisillä ja mutkaisilla teillä vaatii huomattavaa taitoa. Eipä ihme, että ketteriin koloratuurisopraanoihin verrattuna bassoilla menevät usein mutkat suoriksi.

Jaakko Ryhäsellä tuota raskaan ajoneuvon ohjaustaitoa tiedetään riittävän. Lauantaina Oulun tuomiokirkossa kuitenkin rytisivät risut ja männynkävyt.

Jatkuva alavireisyys kieli ettei Ryhänen ole vieläkään täysin toipunut siitä flunssasta, joka pakotti hänet perumaan viime kuussa Oulaisten musiikkiviikkojen konserttinsa.

Vankalla ammattitaidollaan Ryhänen toki sai moottorin hyrräämään. Äänen soinnissa ei ollut vikaa; tutun kuningasbasson kyllä tunnisti. Mutta puhtausongelmien lisäksi tulkinnat jäivät lukuisia hienosäätöjä vaille.

Parhaiten Ryhänen onnistui niissä oopperamaisissa numeroissa, joissa hän sai antaa bassonsa jyristä koko kaikukoppansa syvyydeltä. Näennäisesti yksinkertaisimmat laulut kärsivät eniten.

Kysyä sopii myös, mihin Ryhänen tarvitsee nuottikansiota sellaisissa tuikitutuissa hiteissä kuin Armolaulu tai Oi muistatko vielä sen virren? Luulisi kymmenien oopperaroolien veteraanin oppineen sanat ulkoa, kun on jo vuosia kiertänyt maata samalla kirkkokonserttiohjelmalla.

Tunnelmaa ei kohottanut sekään, että Maija Tynkkynen tuntui opetelleen kiireessä muutamat Ryhäsen säestyksistä. Haydnin oratorioaarioiden urkuosuuksiin livahti luvattoman paljon harhalyöntejä.

Tynkkysen soolonumerot olivat selvästi valovoimaisemmalta tähdeltä. Georg Muffat'n Toccata Nona oli helmeilevää ranskalaista barokkia, jonka Tynkkynen koristeli kuin cembalisti ikään.

Bach oli ruokaisaa ruisleipää, ja Meldelssohnin VI urkusonaatin muunnelmaosa oli syvä kumarrus tuon kestoreseptin kehittäjälle. Muunnelmien edetessä Mendelssohn muutti ainekset romanttisen täyteläiseksi voileipäkakuksi.

Tynkkynen suosi soitossaan pehmeitä, puuhuilun ääntä muistuttavia rekisteröintejä. Yleissointi oli kuin sävy sävyyn viritetty. Kontrasti olikin sitten sitä tehokkaampi, kun urkuri päästi vaskisemmin kalskahtavat pillistöt raikumaan.

Joonas Kokkosen Lux Aeterna oli taidokkaasti toteutettu crescendo-diminuendo. Aluksi taivaan portit ikään kuin kajastivat pilviverhon läpi, sitten ne hohtivat yhä lähempää, kunnes rävähtivät silmien eteen täydessä kirkkaudessaan. Vielä portit eivät kuitenkaan auenneet, ja taivaaseen halajava sielu käännytettiin valaistuneena takaisin maan pinnalle.

Lux Aaterna toimi alkusoittona heti perään seuranneelle Paavo Ruotsalaisen monologille, joka alkoi samankaltaisella urkuteemalla samasta sävellajista.

RIIKKA KALSI

Artikkelin lähde Kaleva