Vaatimattomat suomenmestarit

Konsertti

Oulun seurakuntien ja konservatorion puhallinorkestereiden syyskonsertti. Johtajina Johanna Kääntä, Juha Pisto, Panu Matilainen ja Jukka Myllys. Madetojan sali 18.11.

Musiikki toki puhuu puolestaan, mutta miksi pitää kätkeä oma osaaminen vakan alle? Paikallisten nuorisopuhallinorkesterien kilpailumenestyksestä saisi oivaa peeärrää Oululle kulttuurikaupunkina.

Lisäksi orkesterit voisi nostaa valtakunnan tasollakin esimerkiksi siitä, kuinka seurakunnat, konservatorio ja musiikkiluokat ovat yhdistäneet voimansa nuorisotyössä.

Oulun seurakuntien ja konservatorion puhallinorkesteri nappasi viikko sitten Oulaisissa suomenmestaruuden, ja myös junioriyhtyeet ylsivät palkintosijoille omissa sarjoissaan.

Tämä ei kuitenkaan paljastunut syyskonsertissa missään vaiheessa. Konserttia ei juonnettu sanallakaan, ja ohjelmalehtinenkin sisälsi vain teosluettelon.

Myös ulkoasultaan orkesteri piti matalaa profiilia. Voi miten yksikin lippu, viiri tai logo piristäisi yleisilmettä! Raahen puhallinorkesterilta saisi mallia siihen, kuinka visuaaliseen ilmeeseen voidaan panostaa.

Mutta tärkeintä on tietenkin itse musiikki. Musiikki on Oulun seurakuntien ja konservatorion puhallinorkestereissa harvinaisen osaavissa käsissä, kun verrataan puhallinorkestereihin yleensä: kaikilla tasoryhmillä on koulutetut kapellimestarit. Puikoissa ovat Johanna Kääntä, Juha Pisto, Panu Matilainen sekä Jukka Myllys.

Syyskonsertin ohjelma oli kiinnostava ja monipuolinen. Mukana oli sekä viihteellistä soitettavaa soittokuntien luvatusta maasta Yhdysvalloista, mutta myös klassista sovituksina ja alkuperäisteoksina. Haasteita riitti kunkin orkesterin taitojen mukaan ja hiukan ylikin, jotta jokainen panisi parastaan.

Kaikista pienimpien orkesteri pysyi urheasti rytmissä ja seurasi tarkkaan johtajansa merkkikieltä. Bachin koraali Kristus valo valkeuden kajahti jo soinnikkaasti.

Nuorisopuhallinorkesteri II:n osuus ulottui keskiaikaisesta juhlavuudesta joulunkimalteiseen viihteeseen. Kees Schoonenbeekin King Arthur -musiikki oli näyttävä aloitus. Vauhtiin päästyään orkesteri soi linjakkaasti, mutta artikulaatio kaipasi terävöittämistä.

Nuorisopuhalliorkesteri I:n ohjelmassa oli kaksi mittavaa teosta. Raine Ampujan Magic oli tyylillisesti jännittävä palapeli, joka tarjosi värikylläistä soitettavaa kaikille soitinryhmille. James Cornowin Lone Star toi mieleen huimat avaruusseikkailut valkokankaalla. Orkesterin sointikuva oli tasapainoinen, ja eri soittimissa kulkevat teemat nousivat mukavasti kuuluville. Äänenvoimakkuuden vaihteluissa orkesterilla olisi vielä hiottavaa.

Suomenmestaruuden voittanut ykköskokoonpano esitti konsertissa kilpailuohjelmistoaan. Einar Englundin Valkoinen peura -sarja syntyi alun perin elokuvamusiikiksi ja palkittiin Jussi-patsaalla. Tämä vuonna 1952 sävelletty teos sisältää sekä rempsakkaa menoa että sinfonista syvämietteisyyttä. Värikylläisyydessään se on otollista soitettavaa puhallinorkesterille.

Esityksessä kävivät ilmi voittoisan orkesterin avut: sointi oli kiinteä, artikulaatio napakkaa, ja voimaa riitti komeisiin nousuihin. Solistisuoritukset häikäisivät. Jos jotain voisi parantaa, se olisi sointivärien, ennen muuta hiljaisten sävyjen hyödyntäminen. Hiljaa soittaminen se vasta vaikeaa on!

Syyskonsertin kuultuaan voi luottaa siihen, että uutta sukupolvea ykkösorkesteriin on kasvamassa. Kuitenkin kannattaa muistaa, että orkesterisoitto kannattaa, vaikkei huipputasolle yltäisikään. Moni saa elinikäisen kipinän musiikkiin juuri puhallinorkesterissa - itse olen tästä joukosta yksi.

Muistan, kuinka juhlallinen hetki oli, kun musiikkiluokkamme puhallinorkesteri töräytti ensimmäisen yhteisen sointunsa. Me olimme kunnioituksesta sanattomia, kun ruttuisista torvistamme lähti sellaista musiikkia.

Tosiasiassa tuloksena täytyi olla korviasärkevä meteli, mutta siitähän se alkaa!

Riikka Kalsi

Artikkelin lähde Kaleva