Tukka hyvin, kaikki hyvin

Mihin small talk johtaakaan eurosuomalaisen(kin)

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri, suuri näyttämö. Molière: Ihmisvihaaja. Suomennos, sovitus, ohjaus, musiikin kokoaminen Cilla Back. Lavastus Cilla Back ja Francesco Calgagnini. Puvut Pirjo Valinen. Valaistus Erkki Häikiö. Äänet Kari Räty. Kampaukset ja maskeeraus Kirsi Keränen ja Ritva Tanninen. Näyttelijät Hannu Kangas, Mirjami Kukkola, Pentti Korhonen, Anneli Niskanen, Ritva Grönberg, Ari Piispa, Timo Reinikka, Mikko Korsulainen, Antti Kairakari, Juha Kronqvist, Kristjan Niitepöld, Juha Pykäläinen ja Paulus Tokola.

Ei edes Oulun Uusi Seurahuone loista iltavalaistuksessaan niin koristeellisena kuin hehkuvat vastapäisellä torin toisella laidalla punaisina ja kultaisina seinien korkuiset juhlavat kaapit. Ne pyörivät sisällä teatteritalon isolla näyttämöllä.

Jostakin syystä kaappien runsaat barokkiornamentit muistuttavat yhtä punakultaisia, yhtä ornamentaalisia lautas- ja pöytäliinoja, joihin Marimekko juuri tänä joulusesonkina uskoo ja johon se satsaa.

Voi siis kuvitella, että jo Cilla Backin Ihmisvihaajavierailun visuaalinen runsaudensarvi iskee esiripun noustessa suoraan meikäläisten tämän joulunaluksen makuhermoihin ja saa katsomon lähtemään oikopäätä mukaan, huokailemaan autuaana.

Edes näyttelijöiden alkupuolen uskomattoman suttuinen puheilmaisu ei tunnu menoa haittaavan.

Cilla Backista puhuttiin ammattipiireissä innostuneesti 1990-luvulla, vaikka kovin laajalti ei häntä vuosikymmenen puolivälin tienoissa Suomessa tunnettukaan. Sana kuitenkin kulki Milanoon lähteneestä tavallista kiinnostavammasta teatterialan opiskelijasta, ja nimi painettiin monissa suomalaisissa teatterikaupungeissa visusti mieleen.

Nyt vuonna 2001 Cilla Back vierailee Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kääntäjänä, dramaturgina, ohjaajana, lavastajana, musiikin valitsijana.

Ranskalaisen klassikon Molièren Ihmisvihaajasta Cilla Back on suodattanut italialaistyylisen teatteriperinteen mukaisen, samanaikaisesti vuolaan ja tyylikkään kokonaisuuden.

1600-luvulla vaikuttanut Jean Baptiste Poquelin eli kuten maailma hänet tuntee, pelkkä Molière, on kiehtonut tätä toisenlaista nuorta teatterintekijää. Hän siis uskaltaa puhua klassikon suulla, kunhan ensin kääntää tämän sanat itselleen sopiviksi ja teot omaa aikaamme kuvastaviksi.

Näinhän on ollut kautta teatterihistorian: aina nousee joku klassikko, joka on läheinen juuri kyseessä olevalle aikakaudelle. Vuosia on vannottu Shakespearen ja Tshehovin nimiin mutta ei Molièreakaan ole unohdettu, vaikka hänen varsinaista buumiaan ei viime aikoina olekaan näkynyt.

Kumma ettei, sillä ainakin Ihmisvihaaja uudelleen suomennettuna ja muutenkin tämän ajan teatteri-ilmaisuun salahauskan tyylitaitoisesti sovitettuna osuu mojovan tragikomedian keinoin keskelle suurta keskustelua. Sitä siis, jossa eurosuomalaiseksi yrittävä tuskaisesti ponnistelee, jotta hänen perisuomalainen minänsä taipuisi edes hieman small talkiin ja poskipusuihin.

Modernit molièremaiset small talkin, eleganttien ilkeilyjen ja juorujen mestarit, nämä oululaiset näyttelijät, ovat nähtävästi käyneet tehokkaan pikakurssin ja omaksuneet barokin liioittelevilta ja suurieleisiltä vaikuttavat salonkitavat ainakin siinä missä nykysuomalainen Brysselin lobbari sivistyneen keskustelun.

Mikäli pohjoissuomalainen it-konsultti selviää yhtä uskottavasti Brysselin käytävillä kuin oululaisnäyttelijät Le Misanthropen eli Ihmisvihaajan kimpussa, lama tai laskukausi ei voi olla kovin pitkä.

Hannu Kangas tekee Alcesten, Célimènen (Mirjami Kukkolan) kosijan, mielenkiintoiseksi ja uskottavasti älykkääksi toisinajattelijaksi. Hän liikkuu vakavana älykkönä kuin joku erno eurosalongeissa laususkelemassa piikikkäitä ja loukkaaviakin totuuksia hyvien tapojen kuorruttamalle keskinkertaisuuksien juoru- ja ilkeilykerholle.

Cilla Back on saanut puhallettua pukunäytelmään vanhanaikaisen sadun puhtia, kun Pirjo Valinen on takitilleen oivaltanut, miten puvuilla jatketaan ja korostetaan kunkin henkilön ominaisuuksia.

Nahkat ja korsetit tuovat takaisin oikeastaan jo 1980-luvulta tutun brittiläisen ns. rokokoopunkkarityylin, jossa etenkin Zandra Rhodes on ollut yliveto. Välillä tuntuu näyttämön henkilöitä katsellessaan kuin he rientäisivät paikalle suoraan Rhodesin näytöksen catwalkilta.

Jostakin he yleensä ryntäävät, vauhdilla eivätkä ainakaan olemassaoloaan häpeillen. Kun viisihenkinen mustavalkea lakeijaryhmä, kuin kymmenjalkainen otus, ilmoittaa kunkin tulijan Alcesten rakastetun salonkiin, tilanteista otetaan kaikki mahdollinen irti: valtavat pyörivät kapit avautuvat ja paljastavat, mitä niiden koristeellisten ovien takaa löytyy.

Löytyy kenkä- ja ruokavarastoja sekä muusikoita mutta myös aivan posketon markiisikaksikko, Acaste ja Clitandre (Timo Reinikka ja Mikko Korsulainen). Nämä kaksi tekevät pienistä rooleistaan isoja.

Ei ole mikään ihme, että Alceste kosiskelee Mirjami Kukkolan tulkitsemaa seurapiirikaunotarta. Sen verran ihanasti ilkeän älykäs tämä nainen on, selvästi samaa maata kuin Kankaan tulkitsema päähenkilö. Kumpikin nauttii päästellessään kuuluville sellaisia asioita, jotka eivät tarkasti ottaen kuulu tämän salongin small talkin pelisääntöihin.

Anneli Niskanen ja Ritva Grönberg ovat juoruavia ja kateellisia Célimènen ystävättäriä. Tämän ihailijoista mustasukkaisina he täydentävät Backin käynnistämän pelin hengessä oivaltavasti kokkarikeskustelutyyliin Molièren näytelmän henkilögalleriaa.

Ohjaaja Back vaatii näyttelijöiltään moniosaamista. Puheilmaisun osalta hän voisi vaatia vieläkin enemmän. Ainakaan ensi-illassa Pentti Korhonen ja Ari Piispa eivät oikein tuntuneet kuuluvan samaan salonkiin kuin toiset.

Ihmisvihaajansa lopun Cilla Back toteuttaa nasevasti jättämällä pois Molièren alkuperäiset selittelyvesitykset.

Ihmisvihaajaksi paljastuva Alceste marssii ulos julistaen, että hänen lempensä vaihtuu inhoksi. Mutta mitä sitten tapahtuukaan? Sitä ei edes itse Jean Baptiste Poquelin olisi osannut arvata: Célimène, joka on epätoivoissaan ja häpeissään riisunut kotkotustensa symbolin eli korkean peruukin, kokoaakin itsensä. Hän pistää peruukin päähänsä ja hymyilee.

On naisnäkökulman vuoro, tukka hyvin, kaikki hyvin.

Tekee väärin, jos väittää lopun jäävän avoimeksi.

Ei se jää, vaan Cilla Backin Célimène on juuri oivaltanut, miten tämä juttu jatkuu.

Kaisu Mikkola

Kuinka sujuu salongeissa small talk? Hannu Kangas ja Mirjami Kukkola selvittelevät välejään.

Kirsti Laurinolli

Artikkelin lähde Kaleva