Elias, Vilma ja me muut

Ensi-ilta

Oulun kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Rakkausjuttu, saksalaisen alkuperäisteoksen Was heisst hier Liebe pohjalta kirjoittanut Otso Kautto. Ohjaus Otso Kautto. Lavastus ja puvut Nina Mansikka. Valot Pekka Holm ja Mika Ryynänen. Äänet Jukka Lappalainen ja Tuomas Rajaniemi. Näyttelijät Heli Haapalainen, Mikko Leskelä, Jaana Kahra, Kari J. Ristolainen ja Kasperi Nordman.

Täytyy tunnustaa, että oudoksutti, kun Oulun kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa kuulin, että syysohjelmistoon tulee joskus 70-luvulla kirjoitettu saksalainen sukupuolivalistusnäytelmä nuorisolle.

Outo olo ei johtunut moralistista syistä vaan taiteellisista. Ikinä en voi unohtaa 1970-luvun peritylsää ja arkiharmaata lasten- ja nuortenkulttuurin realismia, jossa teatterin pääanti oli opettaa lapsia harjaamaan hampaita ja/tai ymmärtämään osallistuvaa yksihuoltajaäitiä.

Vielä omituisemmalta kuulosti, että Otso Kautto, jonka ohjauksia sentään olen oppinut arvostamaan, on ottanut saksalaisen valistusnäytelmän ohjattavakseen.

Totuus ei ole onneksi ollenkaan sellainen kuin teatterihistorian painolasti uhkasi: Kautto on kirjoittanut koko Rakkausjutun uusiksi ja ennen kaikkea itsensä oloiseksi. Tekisi mieleni sanoa, että Oulussa esitetään ihan uutta kotimaista kantaesitystä eikä Fehrmann- Flügge-Franke -käännösnäytelmää, jota on sovitettu.

Tätä kantaesitystä esitetään hyvin henkilökohtaisesti hyvin henkilökohtaiselle katsojalle. Näin siitä huolimatta, että kukin katsoja on osa kollektiivia nimeltä yleisö.

Porukkaa yhdistää, että kaikki ovat samassa suuressa turvallisessa piirissä, sirkusteltassa. Hyvä telttaidea, jonka Nina Mansikka on toteuttanut, vaikuttaa olevan laajemmassakin suosiossa tällä hetkellä: telttabuumi on selvästikoittamassa Suomen teattereissa.

Sirkusteltta tuntuu sulauttavan kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi salaperäisellä tavalla. Salaperäisyyden aiheuttaa käytetty materiaali, silkki, joka ympäröi ja säätelee valaistusta. Areena, jolla valistusta jaetaan, ei ole sahanpuruista vaan sekin on oikean ohuen silkin peittämä.

Materiaali ei edusta mitään dekadenttia silkkilakanoissa kieriskelyä vaan se on mitä ekologisimmalta näyttävä ja tuntuva tausta rajulle ja herkälle tavalle tehdä mahdottomasta mahdollinen: esittää yhtä aikaa sukupuolivalistusta ja tehdä teatteritaidetta.

Otso Kauton ja työryhmän työstämä Rakkausjuttu tuo keskellemme Romeon ja Julian ikätoverit, koulua käyvät Vilman (Heli Haapalainen) ja Eliaksen (Mikko Leskelä), joiden ensimmäiseen yhdyntään valmistaudutaan puolitoistatuntinen.

Seksiä tihkuviin tapahtumiin mahtuvat masturbaatiot ja orgasmit homoista ja vituista puhumattakaan.

Selkeässä ja hellyttävästi teatteritaiteena pysyvässä Rakkausjutussa on karsittu pois aikuisuudesta kaikki muu paitsi opettajien (Jaana Kahra ja Kari J. Ristolainen) taholta tuleva sinänsä hyvää tarkoittava mutta kömpelösti tekoreilu sukupuolivalistus.

Juuri sillä tavalla hahmotettu, millaisilta aikuiset nuorten silmin tuohon tilanteeseen joutuessaan näyttävät. Nämä kaksi näyttelijää taipuvat myös muihin rooleihin, Vilman ja Eliaksen ikätovereiksi.

Kaikkitietävä ja raju kommentoija, tarinan johdattelija on äänimies (Kasperi Nordman). Hän on pelottavan hurmaava.

Hellä huumori sävyttää esitystä. Se luo lohdullisen ja ymmärtävän, sallivan ja moralisoimattoman ilmapiirin, jossa on lupa ja oikeus olla kömpelö, tietämätön. Rakkausjuttu on puheenvuoro, joka pystyy vastaamaan estoisten nuorten kysymyksiin. Nyt heidän ei tarvitse kysymyksiä edes itse esittää.

Tämä on valistusnäytelmä, mutta se ei tunnu valistusnäytelmältä, koska tatterintekijät ovat panneet itsensä siihen taiteellisesti likoon. Sitä voi katsoa minkä ikäinen yli 13-vuotias (alle 13-vuotiailta se on kielletty) tahansa ja hellästi nauraa paitsi esitykselle myös itselleen.

Oikeastaan nykyaikuisella voisi olla syytä kadehtia niitä nuoria, joille on lähdetty tekemään näin vapauttavasti ja hauskasti tietoiskua taiteen keinoin: olisipa meidänkin jumppatuntien pakollinen ja piinallinen seksivalistus hoidettu yhtä ihmisystävällisesti, yhtä aikaa hienotunteisesti ja estottomasti.

Vaikka tarina on Vilman ja Eliaksen, se painottuu selvästi Eliaksen tarinaksi. Tämä korostuu monesti senkin jälkeen, kun tämä on käynnistänyt esityksen tunnustuksilla ja paljastuksilla vauhkosti sympaattisessa monologissaan.

Vilma jää kosteasilmäiseksi hyväksi tytöksi, joka ei kuitenkaan ole missään tapauksessa nynny mutta etäisempi ja salaperäisempi kuin meille kaikille avautuva Elias.

Kari J. Ristolainen on saanut tehtäväkseen edustaa kaikkia mahdollisia huumorimiestyyppejä, onpa vuorossa aikuisen opettajan tai Eliaksen kaverin rooli. Sympaattisen säälittävissä hahmoissaan hän esiintyy juuri sellaisena poloprototyyppinä, joka aina heittää väärässä paikassa väärään aikaan tekorentoja repliikkejä seksistä. Tässä miestyypissä on syvää tragiikkaa, ja sen Ristolainen välittää aidosti jo ennen kohtausta, jossa on aika ryhtyä paljastamaan kaikkein varjelluin salaisuus, homous.

Valistajat näyttävät tämän silkkisirkuksen pelleiltä. Niinpä koomikkoparin toisena osapuolena, tekoreippaana jumppamaikkana opetustauluineen on Jaana Kahrakin melkoinen vastavoima nuorille, jotka ovat niin äärimmäisen herkkiä ettei herkkyyttä ole aina edes vara näyttää.

Lopussa tulkinnan kaksi aikuista vaihtuvat sanansaattajiksi ja kertojiksi, jotka johdattelevat sanansaattajamaisesti, moralisoimatta ja myötäeläen katsojat osallisiksi siihen, mitä näytelmän nuoret kokevat.

Rakkausjuttu ei todellakaan ole mikään kuiva opetusnäytelmä eikä toisaalta pyri sensaatoihin. Se vetoaa tunteisiin mutta myös järkeen ja vaihtelee rajuudesta runollisuuteen. Se muistuttaa vähän väliä olevansa nimenomaan näyttämötaidetta yleisönpuhutteluineen ja kohtausten väleihin ajoittuvine vieraannuttavine rumpujaksoineen.

Katsoin esityksen opetusviraston tilaamassa ennakkoesityksessä katsojien alaikärajaa hipovan noin 13-vuotiaan yleisön kanssa. Posket hehkuivat, eivätkä kaikki pojat malttaneet pysyä vaiti vaan ottivat mallia Ristolaisesta tekorennoimmillaan.

Minusta teatteri on tehnyt hienon kädenojennuksen sillekin mahdolliselle yleisölleen, joka on piirittänyt teatteritaloa viikonvaihdeillat. Nyt on todella aika astua sisään.

Kaisu Mikkola

Rumpujaksot rauhoittavat. Rakkausjuttu pääsi ensi-iltaansa vajaan viikon viiveellä.

Jukka Leinonen

Artikkelin lähde Kaleva