Oulun villatehdas vaatetti pohjoisen väkeä

Parhaimmillaan töissä oli satoja naisia kolmessa vuorossa

Riitta Taulavuori

OULU ”Kyllähän se vähän risoo”, puskahtaa Antti Hyry. ”Suurin piirtein” 75-vuotiasta oululaisherraa harmittaa se, että nykyoululaisten historiantuntemus on huteraa ja käsitteitä käytetään miten sattuu.

Restaurointikoulutuksen kunnostuskohteeksi kaavailtu Pikisaaren suolamakasiini käy tästä käsitteiden sekamelskasta kelvoksi esimerkiksi.

”Ei sitä suolamakasiinia siellä enää ole”, Hyry tietää ja täsmentää, että nykyväen niin kutsumalla suolamakasiinilla tarkoitetaan Oulun villatehtaan sarka- ja kemikaliovarastoa. Varastorakennuksessa oli niin ikään asuin- ja toimistotiloja.

Villatehtaan omistamalle noin neljän hehtaarin alueelle nousi vanhoina aikoina kaikkiaan yli kolmekymmentä puurakennusta. ”Olisi kaupunki voinut edes kadun nimetä muistoksi villatehtaasta”, Hyry miettii.

Sarka sangen kuulua

Villatehdas oli merkittävä teollisuuslaitos ja huomattava työllistäjä - parhaimmillaan sen leivissä oli työntekijöitä kolmisensataa, tehtaan omistajiin kuulunut Hyry muistelee.

Myös Oulun kaupungin historiateos mainitsee kyseisen tehtaan kaupungin vanhimpiin kuuluvana teollisuuslaitoksena. Sen juuret juontavat Otto Lindgrenin eli Karhin vuonna 1877 perustamaan kankaitten värjäämöön ja kehräämöön.

Vuonna 1915 veljekset Iivari ja Otto Karhi muuttivat liikkeen osakeyhtiöksi. Kolme vuotta myöhemmin osakeyhtiö otti nimekseen Oulun villatehdas Oy, jonka pitkäaikainen toimitusjohtaja oli Antti Hyryn isä, kauppaneuvos Walde Hyry.

Tehdas kehittyi ja laajeni muun muassa siten, että vuonna 1925 siihen sijoitettiin kangaskutomo ja 1937 laajennettiin kehräämöä. Kolmikerroksinen kutomo nousi alueelle 1952.

Tehtaan päätuotteita olivat karsta- sekä mattoihin tarvitut karvalangat. Lankojen raaka-aineina käytettiin muun muassa lampaanvillaa ja naudankarvaa, joita tuotettiin myös ulkomailta.

Oulun villatehdas oli erittäin tunnettu laadukkaista huovistaan ja hyvästä sarkakankaastaan. Tehtaalla toimi niin ikään pukimo, jossa valmistettiin sarkapuseroita ja -housuja lähinnä metsätyömiesten käyttöön. Menekkiä niillä riitti koko maahan, Hyry muistaa.

Ennen talvisotaa kauppaneuvos Hyry kokosi tehtaan varastot - muun muassa tuon suolamakasiiniksi virheellisesti kutsutun varaston - täyteen kuulua sarkakangasta, jota sitten sotien aikaan saatettiin myydä Suomen armeijalle pohjoisen poikien vaatettamiseksi.

Sotien jälkeen Pikisaari oli vielä pitkää levoton paikka, Antti Hyry muistelee. Huovat, kankaat, langat ja kemikaliot piti säilyttää varastojen uumenissa vahvojen säppien takana.

Sodan jälkeen villatehdas valmisti etupäässä sarkaa, paksua puserokangasta ja peitehuopaa. Kankaiden kysyntä ylitti 1940-luvun lopussa tarjonnan, joten tehdasta pyöritettiin yötä päivää täydellä teholla. Työvoimaa oli yleensä riittävästi saatavilla, ja tekstiilitehtaat saivat sodan jälkeen palkata naisia myös kolmivuorotyöhön. ”Kyllä me taisimme olla niiden joukossa, jotka pystyivät maksamaan parhaimpia palkkoja tässä kaupungissa”, Antti Hyry laskeskelee.

Vielä 1950-luvun alkupuolella villatehdas menestyi hyvin, mutta jo vuosikymmenen lopussa vaikeudet alkoivat kasaantua. Vuonna 1957 tehtaan tilauskanta pieneni niin, että tehdas siirtyi yhteen työvuoroon. Seuraavana vuonna villateollisuutta ravisteli yleismaailmallinen lama, minkä seurauksena Oulun villatehdaskin joutui lomauttamaan työntekijöitään.

Antti Hyryn mukaan maassamme oli parhaimmillaan kolmisenkymmentä villatehdasta. Mutta ennen pitkää yksi jos toinenkin niistä joutui sen tosiasian eteen, että tuotanto kävi Suomessa liian kalliiksi. ”Ulkomailta rupesi tulemaan maahan halpaa tavaraa, ja ennen niin tärkeä huopien tuotantokin menetti merkityksensä. Villalle suunnitellut koneet olisi sitten pitänyt muuttaa keinokuidulle sopiviksi, mutta se ei enää kannattanut.”

Oulun kaupungin historia kertoo, että vuonna 1960 villatehtaan 200 työntekijää keräisivät vielä 250 tonnia lankaa ja kutoivat 150 000 metriä kangasta. Menekkivaikeudet kasvoivat kuitenkin niin, että kolme vuotta myöhemmin tehdas lopetti toimintansa ja vuokrasi tilansa muiden alojen yrittäjille. ”Villatehtaan tiloissa oli muun muassa maanmittaustoimistoa, Polartukkua ja E-öljyä siinä oman toimistoni lisäksi”, Antti Hyry kertoo.

Kätten jäljen näkyvät

Kaupunki osti Oulun villatehtaan maa-alueita vähitellen ja viimeiset osat 1985. Edelleen kaupunki on vuokrannut niitä muun muassa Helka-tuotteelle sekä silloiselle Oulun kotiteollisuuskoululle. Kotiteollisuuskoulun päärakennus oli noussut sarkavaraston naapuriksi viitisen vuotta aiemmin.

Tätä nykyä kotiteollisuuskoulu eli nykyinen Oulun kulttuurin ja tekniikan oppilaitoksen (Oktol) Pikisaaren toimipiste on hajaantunut villatehtaan alueen kiinteistöihin, joista osan omistaa yhä kaupunki, osan Oktolin ”isäntä” eli Oulun seudun ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä.

Esimerkiksi luoteiskulmauksessa olevassa villatehtaan vintissä sijaitsevat tekstiili- ja vaatetusosastot sekä niin sanotussa mallassaunassa on penkkisali, metallityöpaja sekä luokkatiloja.

Sarkavarastossa, jonka ostamista kuntayhtymä suunnittelee, on tällä haavaa näyttely- ja opetustiloja sekä oppilastöiden myymälä.

Kyllä, käsitöitähän siellä on tänäkin päivänä kaupan vähän kuin vanhaan hyvään aikaan - myssyjä, tossuja ja peitteitä, muiden muassa.

Jukka Leinonen

Monessa käytössä. Oulun villatehtaan sarkavarasto on ollut paitsi varastona ja lähettämönä, myös asuin- ja toimistokäytössä. Rakennus ostettiin aikanaan Oulun konepajalta ja on todennäköisesti rakennettu 1800-luvun lopussa.

Pohjois-Pohjanmaan museo

Merkittävä tehdasalue. Oulun villatehtaan hallussa oli maata Pikisaaressa aikanaan nelisen hehtaaria. Sarkavarasto näkyy oikeassa alakulmassa.

Rakennusperinnettä ei päästetä rapautumaan

OULU Oulun villatehtaan vanhasta sarkavarastosta on tulossa kulttuuriperinnön vaalimiseen tähtäävän Suomen Tammi -nimisen projektin kohde. Näin käy, kunhan Oulun seudun ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä saa sen omistukseensa, kertoo Oktolin puu- ja restaurointiosaston osastonjohtaja Anna Louekari.

Louekari arvioi kaupan toteutuvan ensi vuoden puolella, minkä jälkeen rakennusta voidaan hyödyntää opetuskäytössä entistä paremmin. Nyt tiloissa on jonkin verran opiskelijoita niin sanotulla työssäoppimisjaksolla, käytännössä tekemässä tilaustöinä ryijyjä. Lisäksi tiloissa on näyttelyitä ja oppilastöiden myyntiä.

Alustavan arvion mukaan restaurointikoulutus voisi muuttaa kiinteistöön nykyisistä vuokratiloistaan villatehtaan vintiltä vuoden 2005 paikkeilla. Rakennusrestaurointiin perehtyvät artesaanit kunnostaisivat paitsi itse sarkavaraston, myös Oulun seudun muita rakennuskulttuurin kannalta keskeisiä kohteita, Louekari hahmottelee.

Oppilaitoksen artenomiopiskelijoiden työn tuloksia on voinut tähän mennessä nähdä muun muassa Maikkulan kartanossa sekä Oulun uudessa seurahuoneessa.

Suomen Tammi -projekti on Opetushallituksen, Museoviraston ja ympäristöministeriön projekti koulujen kulttuuriperintökasvatuksen kehittämiseksi. Sen tarkoituksena on lisätä suomalaisten tietoutta omasta kulttuuriperinnöstään sekä perinteisistä ammateista. (RT)

Eljas Sallmén

Työharjoittelua. Maija Sivonen tekee työssäoppimisjaksollaan ryijyä. Sivosen mukaan sarkavaraston tilat ovat asialliset.

Eljas Sallmén

Perinteitä kunnioittaen. Oktolin oppilastöiden myymälästä löytää käsitöitä. Voisiko myymälälle edes olla parempaa paikkaa kuin Oulun entisen villatehtaan varasto?

Eljas Sallmén

Ei suuria muutoksia. Sarkavaraston sisätiloja ei ole liiemmin muutettu sitten villatehtaan päivien. Ikkunanpuitteet ovat entiset, katot ja seinät suunnilleen ennallaan, lattia maalattu, Antti Hyry arvioi.

Artikkelin lähde Kaleva