Nuoruuden haaveet

Taidenäyttely

Köyhälistön tango. Niilo Hyttisen maalauksia Oulun taidemuseossa 6.1. saakka.

”Maailma on muuttunut, joskus olen suuttunut, köyhälistön tango silti soi...” Taidemaalari Niilo Hyttinen (s. 1940) laulaa ohuella äänellä säveltämäänsä ja sanoittamaansa surumielistä tangoa, kuin pientä kansanlaulua.

Pelkistyneessä sävelkulussa, tasaisesti riimittyvissä sanoissa ja yhden sormen pianosäestyksessä tiivistyy kaikki se, mikä Hyttisen uusissa maalauksissakin taidemuseon E-salin seinillä. Noin kuusikymppisen kaipuu nuoruuteen, sen ajan tangomusiikkiin, lämpimään yhteisöllisyyteen ja aatteellisuuteen.

Aika on vienyt niin paljon, mutta ”jäi tango meille kuitenkin, siitä saamme onnen palasen köyhään elämäämme”, kommentoi Hyttinen ja antaa museon infotilaisuudessa näytteen taitavasti askeltavasta tangokavaljeerista.

1950-luku oli Niilo Hyttisen nuoruuden kulta-aikaa. Niinpä tuon ajan tangosankarit Henry Theel, Olavi Virta ja Veikko Tuomi ovat saaneet kuvansa näyttelyyn. Hyttinen ei itsekään luonnehdi niitä muotokuviksi, vaan haavekuviksi. Ne voivatkin olla naivistisia, maalauksen pintaan jääviä stereotyyppisiä sankareita, jotka hymyilevät monotonisesti kuin kuvat 1950-luvun filmitähtipelikorteissa.

Mutta nykyajan tangosankari Reijo Taipale ei hänkään saa sen eloisampaa ja yksilöllisempää ilmettä.

Hyttinen muistelee myös 1950-luvun sykähdyttäviä tangoja. Ne ovat antaneet nimensä näyttelyn muille maalauksille Tangokavaljeeri, Sabina ja niin edelleen.

Ja niin monen kuusikymppisen tapaan Hyttinen kertaa elämänkaarta synnytyksestä kuolemaan. Siitä kertoo teos Kotiseutuni. Tosiasiaa, että kuolema lähempänä kuin nuoruus taiteilija ilmentää kuin ornamentein maalauksessa Ennen kuolemaa.

Hyttisen maalausten yhteiskunnallinen satiiri on aikaisemmissa näyttelyissä ollut terävää, rajuakin. Tässä näyttelyssä satiirin voittaa kaiho menneisyyteen ja ettei mikään ole enää niin kuin ennen.

Entisajan ja nykytilanteen rinnastuksessa on kantaaottavuutta kuitenkin maalauksen ja valokuvan yhdistävässä teoksessa Metsätorpan Marjatta, jossa tyttö Oulun Saaristokadun maisemassa muistelee kyynelehtien lapsuuden kotiaan.

Kaiho myös pysäyttää maalauksissa liikkeen ja ohentaa värit kuiviksi. Liikunnallisen ja rytmikkään tanssin maalauksellisissa versioissa ei ole tangon pyöritystä. 1940-luvun sukupolvet sykähdyttäneet tangot saavat kaavamaisen symmetriset ilmiasut, joissa on naivistisen maalauksen kerronnallisuutta.

Sateen tangoon tulee kuitenkin hieman liikettä rakenteen symmetrisyyden rikkovilla kaarevilla linjoilla. Punaliput ovat hiljaisia näyttelyn nimimaalauksessa Köyhälistön tango. Teoksen Hurmio yläosassa eurotähtien kaari näyttää jopa myönteiseltä.

Moni maalaus lainaa viitteenomaisesti Hyttisen aikaisempia maalauksia. Koti-Puolangan maisemat peilautuvat usein.

Kasvot ovaalinmuotoisella kehällä teoksessa Jambalaya muistuttavat Hyttisen riehakkaista naamanvääntelykuvista, kunnianosoituksista Pentti Haanpään erään jutun metsäkämppäsankarille.

Köyhälistön tangossa menneet sukupolvet kuultavat nurmen alta kuten vaikuttavassa teoksessa Metsäkansa.

Näyttelyn tangoteemasta poikkeaa Isän pelkistynyt muotokuva yksilöllisine hiljaisine hymyineen. Mutta sitä ja ylpeyttä isästä ei heijastui kuin Hyttisen takavuosien maalauksessa Isäni hevonen, hartaassa kunnianosoituksessa isälle.

Niilo Hyttinen itsekin pohtii, kuinka tämän näyttelyn maalauksissa on kuin ikoneissa kaavamaisia henkilöitä ja symmetrisia rakenteita.

Ehkäpä ne ovat muistumia perehtymisestä ikoneihin Venäjälle 1980-luvun alussa. Ikonin ihmishahmo ei olekaan elävä ihminen, vaan ihmisen kuva, haave. Ja maalauksesta maalaukseen toistuvat ovaalit muodotkin symbolisoivat haaveita.

RIITTA MÄKELÄ

Tango haavekuvana. Niilo Hyttisen maalaus Köyhälistön tango (2001).

Artikkelin lähde Kaleva