Niskavuori pikaversiona

Harrastajateatteria

Oulun ylioppilasteatteri. Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset. Ohjaus Saku Heinonen. Valot ja ääni Jussi Pöntinen. Lavastus ja tarpeisto Riika Kiviniemi ja Jussi Pöntinen. Puvut Johanna Pulkkinen.

Näyttelijät Sini Kalajoki, Markus Nivala, Kerttu Viironen, Kirsi Kuivala, Emilia Hyvönen, Tero Ojala, Pia Pohjola, Antti-Pekka Toijonen, Tiina Paananen, Otto Leskinen, Hilkka Suvanto, Kaisa Hahto, Päivi Rinkinen, Sanna-Maija Karjalainen, Merja Vähäkuopus, Satu Virtala ja Anu-Maija Kärjä.

Suomen kansa on aina rakastanut Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjaa, jonka tämä poliittisista sympatioistaan vaarallisen vasemmalle vetänyt virotar kirjoitti Suomen nuoressa tasavallassa Juhani Tervapään salanimellä.

Etenkin viisiosaisen sarjan keskimmäinen, Niskavuoren naiset, muodostui paitsi suomalaisten kestorakkaudeksi jopa kansainväliseksi menestykseksi heti 1930-luvulla.

Eikä se myöhemminkään ole mihinkään hukkunut, vaan sitä ja muita Niskavuoria on kaikkina aikoina senkin jälkeen esitetty pitkin Suomen sekä ammatti- että harrastajateattereita, onpa yleinen henkinen ilmapiiri sitten ollut radikaali tai sovinnainen.

Viime aikoina etenkin nuoret miesohjaajat ovat tunteneet vetoa Niskavuoren vahvoihin naisiin, kuten esimerkiksi Hetansa vahvasti Kajaanissa modernisoinut Mikko Roiha, joka nykyään vaikuttaa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana.

Oulun ylioppilasteatteri on tehnyt Niskavuoren naisista pikaversion, joka kestää ilman väliaikaa noin tunnin ja vartin.

Ohjaaja Saku Heinonen on karsinut tarinan pelkäksi triangelidraamaksi Niskavuoren isäntäväelle, Aarnelle ja Martalle, sekä uudelle opettajattarelle, Ilonalle, unohtamatta tietenkään liittää siihen neljänneksi pyöräksi koko Suomen yhteistä vanhaaemäntää, Loviisaa. Väkeä keskushenkilöiden ympärillä lappaa koko ajan herttaisen nostalgisesti kuin vanhanaikaisilla seuranäyttämöillä ja puhuu ja näytteleekin siihen malliin.

Kahvikupit kilisevät. Vain räsymatot on kannettu pois ja pistetty karvalankaa tilalle.

Ohjaaja on siis selvästi yrittänyt investoida Aarneen, Marttaan, Ilonaan ja Loviisaan hakemalla sellaisia roolien tulkitsijoita, jotka jotenkuten ulkoisestikin tukisivat tekstiä. Mahtuuhan sitä tähän karsittuunkin versioon.

Naiset, joita on pantu myös miesten pikkurooleihin, ovat vahvempia paitsi tietysti jo Wuolijoen alkuperäisissä näytelmissä myös Oulun ylioppilasteatterin tulkinnassa.

Sini Kalajoen Niskavuoren vanhassaemännässä on eniten perinteistä vakuuttavuutta. Kerttu Viirosen Martta on niin haikean alavireinen ja kestomasentunut ettei ikinä kuvittelisi roolihenkilön nimeksi Marttaa eikä ammatiksi ison talon emäntää. Emilia Hyvösen viettelevä Ilona on niin terveen maalaistyttömäisesti raikas, ettei ihme että naapurin isäntämieskin (Otto Leskinen Simolana) juuri tätä yksilöä emännäkseen himoitsee. Markus Nivala Aarnena ei ole niinkään uskottava Ilonan(kin) rakastamana naistenmiehenä kuin pelkurina.

Etenkin alun joukkokohtaukset ja koko esityksen puheilmaisu johdattelevat katsojan kuvittelemaan, että esitettävänä on kaikkein perinteisimmän mallinen Niskavuori.

Kuitenkin ripeä juonen kulku sekä näytösten välillä tapahtuva näyttävä, puliseva ja rakennustalkoita muistuttava roudaaminen, joka on oleellinen osa tulkintaa, tekee tästä kunnianosoituksesta seuranäyttämötyylille ihan kiinnostavan.

Kaisu Mikkola

Saku Heinonen

Miehet jäävät taustalle. Markus Nivala, Emilia Hyvönen ja kahvikupit Niskavuoressa.

Artikkelin lähde Kaleva